<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />
Queho
Voimasormus, Queho, valmistettiin kuusisataa vuotta sitten. Sen teki yksi kuuluisimmista Shontareista, Tydlien. Tydlien oli ennustaja, sukunsa mahtinainen ja ensimmäisen huoneen Shontar. Sormuksen mahti piilee historiassa. Pahin pelon laukaisija on yksinäisyys ja kuolemanpelko. Niinpä Tydlien, jolla oli jo taustallaan mahtisuku, halusi taata sukunsa shontareille avun vaikeina hetkinä. Sormuksen kantaja pääsee kosketuksiin sukunsa vainajiin, kuolleisiin shontareihin. Sormuksen kantaja ei ole koskaan yksin, vaan saa tuekseen vuosisatojen viisauden. Sormusta ei voi käyttää kukaan muu kuin Tydlienin perillinen. Muut sitä käyttävät eivät hyödy siitä mitään.
Sormuksen kantaja kantaa Tydlienin ja Suvun merkkiä. On ennustettu, että suvun merkki tulee nostamaan maailman mullistuksen jälkeen. (ks. sivu 78, Mimienin ennustukset.)
Neyla, Hugo ja Ansha pääsivät myöhään illalla Turmolaan. Oli liian myöhäistä vierailla temppelissä, niin he päättivät majoittua majatalossa. Neyla kertoi, että hän halusi päästä Villin Vaskikellon kievariin. Turmola oli kaunis, mystinen kaupunki. Siinä ei ollut samanlaista prameilua kuin Gyamarissa, mutta sen pienet kujat, huumaavat tuoksut ja mosaiikkikoristukset olivat hurmaavia! Kaupunkilaiset olivat nauravia, laulavia ja leppoisia. Matkalaiset kiertelivät kaupungin pieniä kujia ja päätyivät lopulta pienen, mutta siistin kievarin eteen. Neyla nielaisi ja astui sisään.
Ei ollut epäselvää, mistä kievarin nimi oli tullut. Salin kattoa koristi suurin ja kummallisin vaskikello, minkä Neyla oli koskaan nähnyt. Se oli mutkikas, kiiltävä ja jotenkin unenomainen. Todellakin villi! Kievari oli siisti, ja siellä oli paljon asiakkaita. Juopuneita paikallisia miehiä enimmäkseen. Neyla meni tiskille Hugo ja Ansha perässään. Tiskin takana oli kaunis, raskaana oleva nainen.
”Mitä saisi olla, neiti?” Nainen kysyi. Neylan henki salpautui. Yhdennäköisyys oli järkyttävä! Nainen oli kuin ilmetty Dima. Neylan silmät täyttyivät kyynelistä.
”Oletko sinä Leyla?” Nainen nyökkäsi kummissaan.
Leyla näki edessään punatukkaisen, päivettyneen ja väsyneen näköisen naisen, jolla oli hämmentävät tummansiniset silmät. Naisen seurassa oli tuimailmeinen parrakas mies ja vakava tumma nainen.
”Minä olen Leyla. Kuka kysyy?” Neyla nieleskeli kyyneliään.
”Tuon terveisiä Dimalta.” Neyla sai juurikin sanottua kunnes hänestä tuntui ettei saanut enää henkeä.
”Dima? Mikä veljelläni on?” Leyla havahtui kuin horroksesta ja järjesti Neylan ystävineen pikaisesti takahuoneeseen. He istuttivat Neylan alas ja juottivat hänelle hiukan viiniä.
”Leyla.” Neyla sanoi ja otti naista käsistä kiinni. Leyla katsoi noihin surullisiin sinisiin silmiin ja alkoi pyörittämään päätään epätoivoisena.
”Ei...”
”Leyla, Dima on kuollut.”
”EI!” Leyla purskahti itkuun ja istui lattialle.
”Miten? Hänen piti olla täällä tänään tarvikkeineen!”
”Tiedän. Olin hänen mukanaan. Ne olivat gargotheja. Hyökkäsivät eilen illalla.”
”Gargotheja? Hyökkäys! Oleko varma?” Leyla katsoi epäilevästi Neylaa. Hugo selitti tilanteen ja Leyla alkoi uskoa. Neyla otti Leylan kädet omiinsa ja sanoi:
”Dima oli urhea mies. Hän pelasti henkeni. Hän on myös tulevan lapseni isä.” Leyla katsoi Neylaa hämmentyneenä. Pian hän hymyili kyynelten läpi.
”Lapsi. Diman lapsi.”
”Niin. Minä rakastin häntä, Leyla.” Neyla sanoi ja nuo naiset kokivat yhteistä tuskaa menetyksestä. Neyla kertoi miten oli tavannut Diman ja Leyla kertoi tarinoita Diman lapsuudesta. Neyla, Ansha ja Hugo saivat huoneet ja ennen nukkumaanmenoa Leyla halasi Neylaa ja kuiskasi:
”Menetin veljen mutta sain siskon.”
Myron tuijotti muurinharjalta etelään. ”Tuolla jossain Neyla on. Onko hän elossa?” Mutta Myron tiesi että olisi jotenkin tuntenut, tiennyt, jos Neyla olisi kuollut. Myron näytti väsyneeltä ja kalpealta. Hän oli neuvotellut viikon ajan Engelin kunikaan kanssa kauppasuhteista ja he eivät päässeet yhteisymmärrykseen. Jos Kuningas ei joustaisi yhtään voisi maailman kauppaneuvosto hyvinkin päättää kauppasaarron jatkamista. Myron oli saanut isältään, kuninkaalta käskyn neuvotella kauppasopimus. Mutta jostain syystä Myron uskoi, että maailmassa oli meneillään muutakin. Se oli ärsyttävää. Aivan kuin pään vieressä olisi joku hahmo, mutta kun käännät pääsi niin et näe sitä. Samanlainen tunne Myronilla oli koko ajan. Jotain oli meneillään. Myron tuijotti synkkänä etelään avautuvaa viidakkoa. Missä oli Neyla? Myron havahtui kun hän kuuli yskäisyn takaansa.
”Teidän korkeutenne? Teille on viesti, mies halusi antaa sen henkilökohtaisesti.”
”Selvä, minä tulen.” Myron innostui. Vesti Neylalta! Hän suorastaan juoksi miehen luo joka seisoi väsyneenä ja nääntyneenä linnan pihalla.
”Teidän korkeutenne prinssi Myron?” Mies kysyi.
”Minä olen.”
”Minulla on teille viesti Lady Neylalta.” Mies sanoi ja ojensi kirjeen Myronille.
”Kiitos. Voitte poistua.” Myron sanoi nähdessään miehen olevan kaatumispisteessä. Joku oli pielessä! Jotain oli sattunut! Mies oli selvästi ratsastanut päiväkausia! Kädet täristen Myron avasi kirjeen.
Myron armaani,
Paljon on sattunut matkalla. Muistatko kun sanoin, että minun pitää selvittää jotain itsestäni? Olen selvittänyt sen. Mutta en voi paljastaa sitä tässä. Meidän kimppuumme hyökättiin. Kaikki muut paitsi tämä viestinviejä ja minä ovat kuolleet. Myron, minä jatkan yksin matkaani kohti Turmolaa. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Löydät minut Turmolasta, jos pääsen sinne asti.
Myron, maailmassa tapahtuu kummia. Kaikki muuttuu. Varjo nousee ja pimeys valtaa maan. Tarvitsen sinua. Pelkään tätä uutta itseäni ja pelkään sitä pimeyttä joka vääjäämättä laskeutuu maailmaan. Tarvitsen tukeasi, valoasi. Minua jahdataan, ja voi olla, etten koskaan selviä. Jos en selviä, niin tiedä tämä: rakastan sinua.
Sinun,
Neyla
”EI!” Myron huusi tuskissaan ja painui polvilleen keskelle linnan pihaa. Neyla. Hänen Neylansa peloissaan, paossa! Paroni Kae tuli juosten hänen luokseen.
”Teidän korkeutenne! Mitä on sattunut?” Kae auttoi Myronin ylös ja Myron ojensi kirjeen hänelle sanomatta sanaakaan.
”Meidän on lähdettävä Turmolaan, Kae.” Myron sanoi tuimana.
”Myron. Me tarvitsemme asevoimia. Lähetän viestin Janoniin. Joukot ovat täällä viikossa.” Kae sanoi. Myron pyöritti päätään tuimana.
”Ei. Minun on lähdettävä heti.”
”Ettehän te voi! Te olette Korian kruununperijä! Teidän on ajateltava muutakin kuin itseänne! Teillä on velvollisuus kansaanne kohtaan, Myron.” Kae sanoi tuimana. Myron katsoi Kaen silmiin ja sanoi:
”Minä tiedän, Kae. Mutta minun vaistoni sanoo, että minun on matkustettava heti Turmolaan. Pyydä lisäjoukkoja Koriasta. Kuninkaallinen kaarti. Pyydä myös Engelin kuninkaalta apua. Jos hän ei sitä tarjoa, maamme välit ovat poikki.” Myron laski kätensä Kaen harteille.
”Kae Romus. Haluan, että sinä otat vastuun tästä operaatiosta. Sinuun voin luottaa. Tässä on kyseessä nyt jotain suurempaa. En lähde pelkästään Neylan vuoksi. Minun vaistoni pakottaa minut matkaan.”
”Teidän korkeutenne.” Kae sanoi ja polvistui prinssin eteen. ”Luotan vaistoonne. Ottakaa Sir Thomas Lynn mukaan. Ja hänen soturinsa. Lähtekää pian.”
”Kiitos, Kae. Toimi hiljaa ja hienovaraisesti. Pyydetään Engelin apua vasta kun se on aivan välttämätöntä. Palaa siis Janoniin ja ala hiljaa varustaa kaartia. Kirjoitan muutaman kirjeen. Isälleni sekä Engelin kunikaalle. Varaudu siihen että hän kieltäytyy avunannosta. Silloin voi olla että joudut käyttämään diblomaatin etujasi. Kulje valossa, ystäväni.” Myron sanoi ja halasi luottomiestään, ystäväänsä Kae Romusta.
Miehet lähtivät linnanpihalla eri suuntiin, molemmat päättäväisenä, molemmat varmoina. Myron ei osannut selittää omaa varmuuttaan ja hän tiesi, että hänen isänsä epäilisi. Mutta miten hän selittäisi lähtönsä? Miten hän selittäisi sen, jos Engelin ja Korian välille syttyisi sota?
Neyla ja Ansha kävelivät suuren temppelin ovesta sisään. Kuumuus liimasi Neylan yksinkertaisen puuvillaisen tumman puvun hänen selkäänsä kiinni. Hän olisi voinut liikkua housuissa, mutta temppeliin mentäessä oli hyvä pukeutua korrektisti. Virheestään oppien, Neyla oli nyt pujottanut sormuksen takaisin kaulaansa ja se laskeutui tutulle paikalleen hänen rintojensa väliin. Temppelissä oli viileää. Neyla tunsi rauhoittuvansa ja virkistyvänsä.
”Tämä temppeli saa aina sen minussa aikaan, Neyla.” Ansha sanoi ja Neyla katsoi häntä kummissaan.
”Pystyn myös joskus ikäänkuin lukemaan ajatuksia. Tai ennemminkin tunteita. Ja sinut valtasi äsken rauha ja tyyneys.” Neyla hymyili Anshalle, joka oli hänen ainoa turvansa tällä hetkellä. Jokohan Myron oli saanut hänen viestinsä?
Heitä vastaan tuli kevyeeseen kankaaseen verhottu nainen, joka kumarsi pienesti heille molemmille. Nainen hymyili heille ja sanoi:
”Tervetuloa Oppalan temppeliin.”
”Kiitos.”
”Addessa ottaa teidät vastaan. Olkaa hyvät ja seuratkaa.” Neyla katseli ympärilleen ihmeissään ikivanhassa temppelissä. Janonissa ei ollut mitään näin vanhaa! Tämä temppeli oli varmaan lähes seitsemänsataa vuotta vanha! Seinillä kierteli kuvasarjat historiallisista tapahtumista, pienet hopeakellot helisivät leppoisassa trooppisessa tuulessa. Kesä oli nyt kuumimmillaan Engelissä. Täällä maan eteläosissa se oli vieläkin kuumempi kuin Gyamarissa. Gyamar oli meren rannalla, ja siten siellä ei koskaan tullut samanlainen painostava helle. Mutta temppelissä oli viileää. Heidät johdatettiin pieneen salonkiin, jossa oli lattialla tyynyjä ja paljon katosta roikkuvia harsomaisia kankaita. Kankaat muodostivat pienen pesän huoneen keskelle, jossa seisoi vanha, hopeahiuksinen ylväs nainen. Naisella oli valkoinen kaapu päällään ja vain yksi koru, suuri kultainen medaljonki kaulassaan.
”Ansha, ystäväni. Tervetuloa.” Nainen halasi Anshaa lempeästi ja kääntyi Neylan puoleen.
”Ja sinä olet varmaan Neyla. Tervetuloa.” Nainen kätteli Neylaa ja katsoi hänen silmiinsä tiukasti.
”Ansha kirjoitti minulle ja kertoi että te olette tulossa.” Nainen kertoi kun Neyla yllättyi kuullessaan nimensä.
”Istukaa alas ja ottakaa kylmää teetä. Se on oivallista janojuomaa näin kesähelteellä.” He istuivat alas ja Addessa kaatoi heille hiljaisuuden vallitessa. Neyla oli tyyni ja rauhallinen. Kellojen helinä, ympärillä liehuvat kankaat ja addessan rauhallisuus tekivät hänelle hyvää. Neyla hymyili.
”Huomaan, että voit jo paremmin, Neyla.” Addessa sanoi.
”Kyllä. Voin hyvin, addessa.”
”Kertokaahan sitten, lapseni, miksi tulette luokseni kesän kuumimpana päivänä ja huoli katseessanne?”
”Luulen, että aikakauden murros on alkanut.” Ansha sanoi. Addessan kasvoilta ei näkykyt yllättyneisyyttä.
”Luulin että yllättyisit!” Ansha sanoi kummissaan. Addessa hymyili ja sanoi:
”Mikään tässä maailmassa ei yllätä minua. Neyla, kerrohan, mikä tyttäresi nimeksi tulee?”
Neyla hätkähti. Naisessa oli ilmeisesti paljon muutakin kuin hän antoi ymmärtää. Neyla päätti mennä tilanteen mukana ja hymyili addessalle.
”Chiarra. Lapsen isä päätti sen ennen kuolemaansa.”
”Chiarra.” Addessa maisteli nimeä. ”Se kuulostaa kauniilta nimeltä.”
”Mitä me teemme? Kenelle ilmoitamme?” Ansha kysyi addessalta. Addessa huokaisi ja asetti kuppinsa pienelle pöydälle.
”Ansha. Sinä olet aina niin hätäinen. Hyvä on. Kerrohan Neyla mitä sinä haluaisit tehdä.”
Neyla katseli naisia kulmat kurtussa. Hänhän oli tullut tänne neuvoa kysymään!
”Tiedän, Neyla. Kerrohan nyt vain.” Addessa sanoi pieni hymynkare huulillaan.
Neyla huokaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, niissä näkyi samaa päättäväisyyttä kuin aiemminkin.
”Minä haluan tutkia kirjoja ja kääröjä. Kun olen tutkinut tarpeeksi, luulen että murros on silloin jo lopullisesti tapahtunut. Meidän on perustettava neuvosto. Suuri Neuvosto, joka kokoontuu ja pohtii parhaimmat ratkaisut. Lisäksi haluan tuoda takaisin Shontarit, addessa.”
Ansha säikähti, sillä shontareista ei saanut puhua julkisesti.
”Älä pelkää, Ansha.Minä tiedän mikä sinä olet.” Addessa sanoi kääntämättä katsettaan Neylasta.” Jatka vain, Neyla.” Anshan kasvoilla kävi nyrpistys.
”Minusta.. Anshan ajatus shontareiden opettamisesta ja kokoamisesta yhteen on hyvä. En vain tiedä miten sen tekisin ja missä. Lisäksi, addessa, minä synnytän tyttäreni yhdeksän kuukauden päästä. tarvitsen paikan, jossa voin rauhassa synnyttää ja rakentaa Shontarien uuden ajan alkua.”
”Sinulla on vaikea taival edessäsi, lapsi. Mutta sinulla on Ansha. Hän on sinun tukesi ja kalliosi.” Addessa hymyili naisille.
”Nyt tehdään näin. Neyla, sinä voit jäädä tänne nyt muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi, kuinka kauan sinulla sitten meneekään, tutkimaan kirjoituksia. Ansha, sinun tehtäväsi on koota neuvosto. Luulen, että löydämme yhdessä oikeat henkilöt siihen.”
Nuo kolme naista asettivat kätensä yhteen ja katsoivat toisiaan.
”Nyt on aika kiellettyjen taitojen palata maailmaan.” Ansha sanoi.
”Nyt on aika shontarien paluun.” Neyla jatkoi.
”Nyt on Varjon ja Voiman aika.” Addessa sanoi ja sulki piirin. Maailma veti syvään henkeä. Lähtölaukaus oli ammuttu.
]]>”Dima. Sinä olet minulle rakas.” Dima yllättyi Neylan suorista sanoista.
”Minäkin rakastan sinua Neyla. Olen rakastanut siitä asti kun näin sinut vaatekaupassa siinä vihreässä puvussa.”
”Sinä katsoit minuun niin röyhkeästi, Dima!” Neyla naurahti. Dima vaistosi Neylan olotilan.
”Mikä on hätänä Neyla? Kaikki ei taida olla kunnossa?” Neyla pudisti päätään kyyneleet silmissä.
”Dima, tiemme eroavat tänään.”
”Neyla! En salli sitä!” Dima sanoi voimakkasti ja puristi Neylan tiukasti itseään vasten.
”Sille emme voi mitään Dima. Kohtalo päättää siitä. Minä en ole turvassa tässä seurueessa, eivätkä nämä urheat vaununajajat ole turvassa niin kauan kuin minä olen täällä.” Neyla sanoi.
”Meillä on palkkasotureita! Täällä olet paremmassa turvassa kuin yksin!” Dima sanoi tuohtuneena.
”Lähdemme yhdessä!”
”Ei, Dima. Kerro, mikä on nopein hevosesi?” Neyla kysyi. Dima näki Neylan päättäväisen ilmeen ja huokaisi. Hän ei saisi naisen päätä käännettyä.
”Valkoinen tamma, Kuura.”
”Kun aika on, lähden sillä. Ja usko minua rakas, en lähtisi, ellei minun olisi pakko.” Neyla itki nyt avomesti ja Dima pyyhki hänen silmiään.
”Rakas Neyla. Me pidämme ne täällä ja pääset rauhassa pois. Mene suoraan etelään. Tiestä kolmesataa metriä oikealle metsään päin alkaa tuntematon polku. Kulje sitä, niin pääset suoraan Turmolaan. Kun olet Turmolassa, mene Villin Vaskikellon kievariin ja kysy Leylaa. Kerro minulta terveisiä.” Neyla nyökkäsi vakavana. He köyttivät Neylan repun satulaan. Sitten tuli hetki. Leirissä alkoi hälinä. Hyökkäys alkoi. Neyla näki miten hänen lähettinsä karautti takaisin pohjoiseen. Neyla katsoi Dimaa hellästi, joka auttoi hänet satulaan.
”Dima. Sinun tyttäresi tulee pelastamaan maailman. Ja kerron hänelle tarinoita hänen komeasta, rohkeasta isästään Dimasta, joka uhmasi kohtaloa viimeiseen asti. Minä rakastan sinua Dima. Ja muista, kuolemaa ei pidä pelätä. Me tapaamme vielä.” Neyla kumartui ja Dima suuteli häntä tulisesti.
”Lady Neyla. Olet arvonimesi ansainnut. Mene! Pelasta tyttäremme ja muista, että en koskaan jätä sinua. Kuolemassakaan! Me tapaamme vielä. Kerran vielä näet kasvoni peilistä hymyilevän sinulle, kultatukka.” Mies sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.
”Dima! vielä yksi asia!” Neyla sanoi kiireesti havaittuaan jotain aivojensa kätköissä. Hänen verenperintönsä kertoi tämän hänelle.
”Hyökkääjät eivät ole ihmisiä. Tuli tehoaa niihin parhaiten. Ja myrkky. Tavallinen miekka ei pure. Koita sokaista ne. ” Dima nyökkäsi, puristi nyrkkinsä rintaansa vasten tuskissaan ja läpsäytti Neylan hevosta.
”Älä katso taaksesi Neyla. Ratsasta! NYT!” Diman kurkkua kuristi ja hän tunsi suunnatonta tuskaa laittaessaan Neylan matkaan. Neylan hevonen lähti kiitoon ja Neyla yritti vilkuilla taakseen nähdäkseen Diman. Puun oksat hakkasivat hänen kasvoihinsa ja hän käätyi kyynelsilmin satulassa. Hän kuuli tuulen mukana kaiun Diman äänestä: ”Althe NEYLA! Althe Chiarra! Neylan ja Chiarran puolesta!” Neyla vapisi satulassa ja nyyhkytti. Hän itki menetettyä rakkauttaan ja lapsensa isää. Neyla sulki silmänsä ja painoi mieleensä Diman hymyilevät kasvot, kun ne katsoivat häneen lammen rannalla. Siinä oli hänen muistonsa ja sieltä hän sen löytäisi ikävän koittaessa. Neyla löysi polun ja jatkoi siellä hiljaa mutta nopeasti. Hänellä ei ollut aikaa hukattavana. Oliot jahtasivat häntä, ja hän saisi mennä niin kovaa vauhtia kuin vain pääsisi. Hän oli yksin! Pelko tukahdutti kurkkua. Miten hän voisi ikinä selvitä? Silloin hän tunsi kevyen hipaisun poskellaan: kultaseni, sinä selviät. Olethan Shontar.
Neyla ratsasti pimeässä niin kovaa kuin uskalsi. Onneksi Turmolaan ei ole kuin kahden päivän matka. Kun hän ratsastaa koko yön, hän on aamun sarastaessa jo lähellä rajaa! Hiljaa, mutta ripeästi. Hevonen löysi askeleet juurakoiden seasta. Hän oli ratsastanut jo tunikausia pientä polkua, kun kuuli takaansa ääniä. Neyla havahtui ja herätti tietoisuutensa. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli, maisteli ja kuunteli. Kolme oliota hänen perässään! Ja lähestyvät kovaa!
”Hjaa! Nyt mennään Kuura! Juokse kovempaa kuin koskaan!” Neyla kuiskasi hevoselle ja hevonen hirnahti ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia! Neyla kumartui satulan ylle jotta välttäisi oksien osumisen kasvoihin. He kiisivät hurjaa vauhtia ja kuin ihmeen kaupalla Kuura ei kompuroinut. Neyla kuiski hevosensa korvaan:
”Juokse Kuura, juokse! Pelasta Chiarra, pelasta maailma mullistukselta! Kaikki riippuu nyt sinusta Kuura! Juokse!”
He kiisivät vauhdilla tunteja! Neyla tunsi miten oliot alkoivat lähestyä. Neyla irroitti reppunsa hihnat satulasta ja laittoi laukun selkäänsä. He olivat jättäneet oliot taakseen aloitettuaan vauhdin, mutta nyt oliot alkoivat saavuttaa heitä! Neyla ei katsonut taakseen. Hän tarkisti veitsensä. Niitä oli viisi. Neyla ei tienny minkälainen olio oli, muuta kuin että olio pitäisi sokaista. Viisi veistä, kuusi sokaistavaa silmää ja pilkkopimeä metsä! Miten Neyla voisi onnistua?! Hän hengitti syvään ja taputti Kuuran kylkeä. ”Jaksa vielä vähän Kuura!”
”Nyt mennään!” Neyla totesi itselleen keräsi esivanhempiensa voimia ympäriltään ja kääntyi katsomaan satulassaan taakse. Melkein kiinni hevosessa loikki olio käyttäen käsiään apuna kuin apina. Oliolla oli suomuiset kasvot, isot silmät ja kamala ääni. Se karjui Neylan huomatessa sen. Karjaisu sai karvat nousemaan Neylan käsissä pystyyn! Kuolemaa ei pidä pelätä! Neyla heitti veitsen ja osui! Olio piteli silmäänsä ja jäi jälkeen. Kuura hermostui vieraasta hajusta ja Neyla joutui rauhottelemaan sitä. Hetken aikaa kuului vain Kuuran ja Neylan ripeä hengitys. Pian kuitenkin Neyla kuuli takaansa äänen ja kääntyi katsomaan juuri kun olio oli hyppäämässä Neylan kimppuun! Salamannopeasti Neyla kiskaisi veitsen lentoon ja osui oliota sen toiseenkin silmään. Olio jäi taakse sokaistuneena.
”Yksi pois pelistä, kaksi jäljellä.” Neyla mumisi itsekseen.
Väsymys alkoi painaa sekä häntä että Kuuraa. Neyla pelkäsi, että Kuura kompastuisi jos he jatkaisivat samaa vauhtia, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja! Toinen olio lähestyi ja Neyla vilkaisi taakseen. Molemmat lähestyivät yhtäaikaa! Miten hän voisi onnistua? Neyla kääntyi ja viskasi veitsensä ja heitti ohi! Vointonhimoinen rääkäisy nousi olennon kurkusta veitsen lentäessä ohi. Pahus! Mitä nyt?! Neyla mietti kuumeisesti ja päätti, että hoitaisi yhden pois pelistä veitsillä, ja keksisi jotain viimeisen kohdalla. Mitä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Kuura kompuroi, mutta ei onneksi kaatunut. Oliot lähenivät ja Neyla lisäsi vauhtia, kääntyi satulassaan ja heitti kaksi viimeistä veistään kerralla. Ja sokaisi toisen olion! Neylan voitonriemu jäi lyhyeen kun hän vilkaisi taakseen ja näki kolmannen olion olevan aivan lähellä. Mitä hän voisi tehdä? Olio valmistautui hyppäämään Kuuran selkään ja Neylan kimppuun, kun Neyla näki puun. Puu! Puussa on oksia! Neyla irroitti jalkansa jalustimista, nousi Kuuran selkään ja hyppäsi ylös ottaen käsillään puun oksasta kiinni. Idea oli hyvä, mutta roikkuminen oli raskasta heti alusta asti. Kuura kirmasi sivuun tunnettuaan painon siirtyvän selästään ja olio hyppäsi tyhjään ilmaan. Pettynyt karjaisu kaikui metsässä. Olio oli ilmeisen tyhmä eikä ymmärtänyt mihin Neyla oli kadonnut. Pian kuitenkin Neyla joutui korjaamaan asentoaan ja pieni kaarnanpalanen putosi puusta suoraan olion kuonolle. Olio katsoi ylös ja huomasi Neylan.
”Voi ei!”
Olio jännitti takajalkansa ja hyppäsi! Hyppy katkesi kesken ilmalennon nuolen osuessa olennon päähän ja olio kompuroi maassa. Olento kiskoi nuolen pois päästään ja aikoi uusia hyppynsä, mutta alkoikin hoippua ja kaatui pian kuolleena maahan.
Neyla roikkui oksalla hengen hädässä ja hänen voimat alkoivat loppua.
”Hei, voit tulla alas. Se on kuollut nyt.” Neyla kuuli äänen. Ihmisen äänen! Neyla päästi irti ja tömähti raskaasti maahan. Hän avasi silmänsä ja tuijotti suoraan kuolleen olion sumenneisiin mulkosilmiin.
”Oletko kunnossa?”
Neyla nosti katseensa ja näki parrakkaan, keski-ikäisen miehen ja mustatukkaisen naisen.
”Kiitos avusta! Niitä on vielä kaksi, mutta onnistuin sokaisemaan ne.”
”Löysimme ne kyllä. Pitivät sellaista meteliä ettemme pystyneet nukkumaan. Siitä arvelimmekin että jotain tapahtuu.” Nainen sanoi ja auttoi Neylan maasta.
”Minä olen Ansha ja tämä on mieheni Hugo. Olemme metsänvartijoita.”
”Hauska tavata. Minä olen Neyla Wayla.” Neyla kätteli molemmat ja katsahti kuolleeseen olioon. ”Mikä tuo on?” Hugo asteli olion luo ja käänsi sen ympäri niin ettei sen kasvoja enää näkynyt.
”Se on gargoth. Soilla elävä olento, joka ei ole aiemmin liikkunut. En ymmärrä miksi niitä nyt on alkanut näkymään. Ne eivät viihdy muualla kuin soilla, eivätkä ole yleensä väkivaltaisia.”
”Tulkaa, neiti Wayla. Tarjoamme teille aamiasen ja voitte kertoa miksi nuo olennot jahtasivat teitä.” Ansha sanoi ja osoitti kukkulaa. ”Mökkimme on tuon takana.”
Pieni mökki oli lämmin ja kutsuva. Neyla istui pöydän äärellä edessään runsas aamiainen. Hän nieleskeli väkisin ruokaa, sillä olion kuvottavat silmät eivät antaneet hänelle rauhaa. Neyla kertoi heille matkastaan.
”Minun on siis päästävä Turmolaan.” Ansha ja Hugo olivat kuunnelleet hänen selostustaan hiljaa.
”Organisoitu hyökkäys gargotheilta!” Ansha huudahti ja katsoi merkitsevästi mieheensä.
”Luulen, että kyseessä on nyt jotain mullistavaa.” Hugo murahti ja siveli partaansa. ”Ansha, luulen, että meidänkin on viisasta pistäytyä Turmolassa. Tarvitsemme lisää varastoa ja haluan kysellä vähän kaupungilla.”
Neyla haukotteli ja naurahti.
”Anteeksi, olen ratsastanut koko yön.” Neyla haroi hiuksiaan ja punainen rubiinisormus välähti.
”Tietenkin. Olet väsynyt.” Ansha sanoi hiljaa. Hän oli huomannut sormuksen. Ansha vilkaisi miestään ja näytti merkin että miehen oli poistuttava.
”Menen hautaamaan gargothit.” Hugo murahti, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Neyla katsoi kummissaan Anshaa. Keski-ikäinen nainen oli komea näky. Muutama hopeinen juova kulki muuten pikimustassa tukassa. Voimakkaat piirteet kasvoissa ja meripihkan väriset silmät tekivät naisesta hypnoottisen vaikuttavan.
”Neyla. Minä tunnistan tuon sormuksen.” Ansha sanoi tyynesti ja kaatoi itselleen teetä. Neyla säpsähti. Luuliko Ansha että hän oli varastanut sen? Niin, ei hän tällä hetkellä näyttänyt siltä että olisi niin varakas kantamaan rubiineja! Yksinkertaiset miesten vaatteet, sotkuiset hiukset ja tummat silmänaluset eivät todellakaan saaneet häntä näyttämään arvoesineitä kantavalta naiselta.
”Älä huoli, en minä sitä halua. Tiedätkö mitä se sormus merkitsee?” Ansha kysyi silmät palaen. Neyla tunnusteli aistejaan. Hän mietti voiko naiseen luottaa.
”Tiedän. Tiedätkö sinä Ansha?” Neyla kysyi ja tiesi jo vastauksen sen kuultuaan.
”Tiedän. Minä olen Shontar, Neyla. Ja luulen että niin olet sinäkin.” Ansha sanoi hymyillen ja Neylan kasvot alkoivat säteilemään.
”En voi uskoa tätä!” Neyla hihkaisi. Ansha puisteli päätään kummissaan:
”En ole pitkään aikaan tavannut yhtäkään Shontaria. Ja samana päivänä kuin gargothit liikkuvat soilta portilleni ilmestyy Shontar, joka kantaa sormusta. Se jos mikä on merkki.”
Ansha tuijotti mitään näkemättömin silmin tuleen. Neyla näki pienten tulenliekkien tanssivan hänen silmissään. Ansha piteli teekuppiaan molemmin käsin huultensa lähellä. Hänen äänensä oli kumea ja eloton hänen puhuessaan:
”Sota tulee! Ihmisten liitot hajoavat ja pimeys valtaa alaa. Maailma mullistuu, sitä emme voi välttää. Mutta shontarit palaavat! Ja shontareiden avulla se kootaan taas. Ihmiset sotivat, lapset kasvavat sodan keskellä. Maailma palaa tulessa! Yö laskeutuu vuosiksi, mutta päivä nousee taas lastemme myötä.” Ansha vavahti ja katsoi Neylaan.
”Tuo on minun taitoni. Minä ennustan.” Neyla katsoi kauhuissaan Anshaa.
”Sota!”
”Sota, Neyla.”
”Minun on päästävä Turmolaan. Minun on luettava historiaa! Minun on luettava ennustuksia. Ansha. Minulla on eräs kirja.” Neyla sanoi ja kaivoi vihreän kirjan laukustaan. Ansha henkäisi.
”Onko tuo Kiellettyjen taitojen opit ja historia?” Neyla nyökkäsi ja ojensi kirjan Anshalle. Nainen selaili kirjaa ja sanoi:
”Olen kuullut tämän kirjan olemassaolosta. Tiedätkö mitä tämä merkitsee Neyla? Sen avulla shontarit palaavat! Sinä palautat shontarit maailmaan!” Anshan silmät kipunoivat. Neyla pudisteli päätään väsyneenä.
”Miten, Ansha? Minä en tunne tätä maata. Minä en tiedä shontareista mitään. Sain itse tietää vasta muutama päivä sitten olevani Shontar. Mistä me löydämme lisää shontareita? Olen niin väsynyt Ansha.” Ansha otti Neylan käden käteensä ja katsoi nuoreen tyttöön, jolla olisi edessä vaikea tehtävä.
”Neyla. Minä autan sinua. Lupaan Finndieran hengen kautta, että autan sinua loppuun saakka. Voit luottaa minuun. Nyt mene nukkumaan. Odottavat äidit tarvitsevat unta.” Neyla säpsähti.
”Sinä tiedät että odotan lasta!”
”Niin. Neyla, se lapsi on tärkeä. Ja nyt mene nukkumaan, minä jään suunnittelemaan. Nuku rauhassa Neyla. Täältä sinua ei kukaan löydä.”
Neylan nukkuessa Ansha suunnitteli. Ensin hän istui tunnin verran pöydän äärellä tuijottaen metsään. Hän kehitteli suunnitelmaa. Hän kirjoitti muutaman kirjeen, meni kyyhkyslakalleen ja lähetti kyyhkyset matkaan. Sitten hän meni sisälle ja alkoi laittamaan mökkiä talviteloille. Hugo saapasteli metsästä juuri kun Ansha oli ulkona tilkitsemässä ikkunoita. Hugo katseli vaimoaan hellästi.Hän näki vaimonsa suorastaan heräävän eloon. Hugo aavisteli muutosta.
”Ansha.”
”Hugo, rakas. Nyt se hetki on tullut.” Hugo katseli taivaalle kuin tutkien.
”Ymmärrän. Mekö lähdemme?” Ansha nyökkäsi.
”Kyllä.”
Hugo huokasi, suikkasi suukon vaimonsa otsalle ja sanoi:
”Menen pakkaamaan. Luuletko että tarvitsemme jousemme mukaan?” Ansha nyökkäsi. Hänen rakas Hugonsa. Hugo ei halunnut lähteä, Ansha tiesi sen. Hugolla on menneisyys, jonka hän joutuisi nyt kohtaamaan.
He kävelivät kolmestaan metsässä. Hugo talutti Kuuraa, joka oli löytynyt vähän matkan päästä metsästä. Kuura toimi nyt kuormajuhtana, ja sillä oli Anshan ja Hugon pieni omaisuus selässään. Kun he olivat lähteneet mökiltä, Ansha ja Hugo sesahtuivat hetkeksi käsi kädessä katselemaan mökkiään. He tiesivät, etteivät ehkä koskaan palaisi sinne. Kyyhkyslakat avattiin, kanat laskettiin vapaaksi, mökin ikkunat peitettiin. Ansha alkoi selostaa Neylalle suunnitelmaansa.
”Turmolassa on eräs temppeli, jossa voisi olla sitä tietoa, mitä haet. Se on Oppalan temppeli. Siellä toimi aikoinaan kirjuri- ja historioitsijakoulu, mutta sata vuotta sitten se muutettiin maryonismin uskonnon harjoittajien temppeliksi. Mutta heidän addessansa on hyvä ystäväni, ja hän ottaa meidät vastaan.” Neyla kuunteli hajamielisenä, kunnes taas alkoi tuttu kihelmöinti, kuitenkin nyt pienempänä kuin aiemmin. Maailma pidätti henkeään, mutta huokaisi heti Anshan seuraavan repliikin jälkeen.
”Me perustamme shontareiden oppilaitoksen. Lahkon. Koulun. Ihan miksi sitä haluammekaan kutsua.” Neyla sulki silmänsä. Hän tiesi heti Anshan sen sanottuaan, että se oli oikea tie. Hänen vaistonsa, shontar-verensä, tiesi.
”Niin perustamme. Ja joudumme sen takia hyjeksityiksi. Pelkään, mitä se tekee perheelleni, Ansha.” Neyla sanoi ja Ansha oli hiljaa. ”Mutta se on oikea tie.”
”Me pystymme siihen, Neyla. Sinä ja minä yhdessä.” Ansha sanoi ja otti Neylaa kädestä. He matkustivat verkalleen kauniissa, lähes trooppisessa metsässä. Iltapäivällä he pysähtyivät ja lukivat Kirjaa. Neyla ymmärsi, että hänellä oli paljon opittavaa.
Neyla istui vaunuissaan, vihdoinkin yksin. Hän ymmärsi, että nyt oli kyse jostain suuresta, jostain, mistä Baron oli häntä jo varoittanut. Neyla vei kätensä vatsansa päälle. Kasvoiko siellä lapsi? Mikä lapsen kohtalo tulisi olemaan ja pitäisikö hänen kertoa siitä Dimalle? Dima oli ollut hänen seurassaan lähes koko ajan, mutta nyt Neyla sai vihdoin haluamansa hetken olla yksin. He matkustivat nyt jo kymmenettä päivää. Neyla kaivoi kirjan laukustaan, pyöräytti sormea jo tuttuun tapaan kirjan kannen kuviossa. Neyla avasi kirjan ja alkoi lukea. Hän ymmärsi mitä kirjassa sanottiin!
Kiellettyjen taitojen opit ja historia
Historiassamme tunnetaan monia mahtimiehiä. Kuninkaat, ritarit, sankarit ja miekkamiehet värittävät tarinoitamme, laulujamme. Mitä historiaan on kadonnut, sen minä, Finndiera, tiedän, ja sen tiedät sinä joka luet tätä kirjaa. Et ehkä ymmärrä vielä, joten selitän. Näiden sankaritarinoiden takana, kuten me tiedämme, on aina nainen. Mikä historinkirjoistamme ja tarinoistamme puuttuu ovat ne naiset jotka tiedoillaan ja taidoillaan pelastivat maailman useilta mullistumisilta. Minä olen Finndiera, tämän kirjan kirjoittaja ja kiellettyjen taitojen hallitsija. Ennenkuin maailma murtui uuden aikakauden alla keisari Rzan aikaan 400-luvulla, naisilla ja myös muutamilla miehillä oli taito. Se taito tarkoitti kykyä nähdä tulevaan, siirtää asioita ajatuksensa voimalla, parantaa, vaikuttaa ajatuksiin ja lukea ajatuksia. Kykyjä saattoi olla monia muitakin, mutta niistä ei puhuttu. Keisari Rza pelkäsi näitä taitoja ja päätti kieltää ne. Niiden olemassaolo kiellettiin, kaikki niihin viittaavat kirjoitukset poltettiin ja teksteistä poistettiin sanat, jotka siihen viittaisivat. Maailma mullistui keisari Rzan kiellettyä taitojen käytön. Sinä, joka luet tätä kirjaa ymmärrät. Sinä, joka luet tätä nyt olet minun perijäni. Sinä olet Qehon, voimasormuksen kantaja. Tässä kirjassa kerron taidostasi, ja siitä mitä sormuksella tulee tehdä. Tässä kirjassa paljastan myös erään ystäväni Mimien ennustukset, jotka koskevat seuraavaa aikakauden vaihdetta.
Muista lapseni, ole aina voimakas! Kuolemaa ei kannata pelätä. Esi-isäsi ja esiäitisi valvovat matkaasi. Heihin voit turvata. Luota itseesi, tiedät kyllä mitä tehdä. Tee kaikki ajallaan, sillä sinun aikasi on omaasi. Sinä hallitset omaa aikaasi. Sinä olet Shontar, taidon taitaja.
Finndiera LeRom
Quehon kantaja
Ensimmäisen huoneen Shontar
Neyla säpsähti vaunun heilahtaessa ja piilotti kirjan nopeasti laukkuunsa. Dima kiipesi vaunuihin.
”Kolmannen vankkurin pyörästä oli puola katkennut ja se piti korjata. Nyt päästään jatkamaan. Oletko kunnossa? Näytät vähän kalpealta.” Dima sanoi ja painoi suukon Neylan poskelle. Neyla hymyili Dimalle ja mietti esiäitinsä sanoja.
”Dima. Kaikki on ihan kunnossa. Tarvitsen vain hiukan vettä.” Neyla sanoi ja sai Dimalta leilin.
He matkustivat pitkään sinä päivänä, sillä he joutuivat nukkumaan leirissä. Vielä olisi kaksi päivää Turmolaan, jossa Neyla pääsisi Kyrilin temppeliin tutkimaan aikakääröjä. Vankkurit ja vaunut pysähtyivät ja leirin pystytys alkoi. Miehet toimivat ripeästi, sillä kaikki olivat väsyneitä ja nälissään. Neyla katseli toimintaa ja tunsi taas kihelmöintiä. Hän tunsi miten ilma alkoi tiivistymään ympärillä ja tuli taas painostava tunnelma. Neyla käveli Diman luo joka seisoi kulmat kurtussa leirin laidalla.
”Dima. Minun on puhuttava kanssasi.” Neyla sanoi
”Ei nyt Neyla, meidän on saatava leiri valmiiksi ennen pimeää.” Dima sanoi poissaolevana.
”Dima. Se on tärkeää. Kuuntele.” Neyla sanoi ja Dima kääntyi häneen päin.
”Tiedän että lammen rannalta on vasta vähän aikaa, mutta tiedän myös mitä siitä seuraa.” Dima ei tuntunut ymmärtävän häntä joten Neyla huokaisi ja sanoi:
”Tulin raskaaksi. Me saamme lapsen.” Diman silmät lähes pullahtivat ulos kuopistaan ja suu aukesi.
”Lapsi? Meille?”
”Niin. Muistathan mitä tapahtui lammella? Sellaisesta niitä lapsia usein tulee.” Neyla sanoi hymyillen. Dima huudahti onnesta ja kaappasi Neylan syliinsä.
”Hahaa! Minusta tulee isä? Hetkinen, ethän sinä sitä vielä voi tietää.” Dima sanoi kulmat kurtussa.
”Tiedämpähän vain. Ja minun oli sanottava se sinulle, koska on taas tällainen ilma.” Neyla sanoi, haisteli ilmaa ja tirkisteli aukealle niitylle.
”Mitä tämä ilma mihinkään liittyy?” Dima kysyi ymmällään.
”Etkö huomaa tätä painostavaa oloa? Aivan kuin maailma pidättäisi henkeään. Jotain tapahtuu kohta.” Neyla sanoi ja Dima nyökkäsi.
”Olet oikeassa. Asetan vartioston yöksi.” Dima halasi Neylaa onnellisena. Hän ei miettinyt lapsen kohtaloa vaan mietti jo mielessään miten veisi Neylan vihille heti Turmolassa. Hän ei jätä jälkeensä aviottomia lapsia.
”Dima. Jos jotain tapahtuu. Niin haluan että luotat minuun.” Neyla sanoi vakavana.
”Miten niin luotan sinuun? Mitä sinä suunnittelet?”
”En mitään. Mutta jos käsken sinun pysyä erossa, niin sinun on luvattava että pysyt erossa. Ymmärrätkö?”
”En ymmärrä, Neyla. Minä suojelen sinua kaikelta. Sinulla ei ole mitään pelättävää.” Dima puristi Neylaa itseään vasten ja Neyla huokaisi kärsimättömänä.
”Dima. Jos se on tyttö, niin minkä nimen haluat lapselle?”
”Se on poika! Ihan varmasti.” Dima nauroi ja pyöräytti Neylaa ympäri.
”Olen vakavissani!”
”Hyvä on, armaani. Jos lapsi on tyttö, haluan hänen nimekseen Chiarra, jos se on poika, haluan että siitä tulee Tuorn.” Dima sanoi, suikkasi suukon Neylan nenälle ja lähti vihellellen leiriä rakentamaan. Neyla katseli surullisena Diman perään. Hän tiesi, ettei Dima tulisi koskaan näkemään lastaan. Hetkinen! Mistä hän sen tiesi? Hänen Shontar-verensä! Nyt Neyla ymmärsi miksi hän joskus vain tiesi asian oikean laidan. Nyt hän ymmärsi, miksi hän kykeni pelastamaan Miriam-prinsessan Janonissa. Hän näki joitain asioita ennalta! Se oli ollut hänellä koko ikänsä ja nyt hän vasta sen ymmärsi! Sehän tarkoittaa, että Dima kuolee! Neyla purskahti itkuun ja juoksi metsän suojaan.
Neyla nojasi puunrunkoon ja sanoi:
”En pidä tästä shontar-jutusta. En sitten ollenkaan!”
Neyla hypisteli sormusta mietteissään. Hän avasi sen ketjun pudotti sormuksen kämmenelle. Neyla laittoi sormuksen sormeen ja odotti. Mitään ei tapahtunut. Metsä näytti aivan samalta kuin ennenkin. Neyla huokaisi ja siveli sormuksen rubiinia. Jospa hän ei ollutkaan Shontar? Jospa Dima ei kuolisikaan?
”Voit uskoa niin, kultaseni, jos se tekee menetyksestä helpompaa.” Neyla hyppäsi ilmaan ja kauhistui nähdessään saman vanhan naisen edessään, kuin oli nähnyt lammessa.
”Älä säikähdä kultaseni, minä olen Finndiera. Esiäitisi.” Nainen sanoi ja laittoi kätensä Neylan harteille.
”Miten se on mahdollista? sinähän olet...”
”Kuollut, niin olen.”
”Ja sinä kosketat minua!”
”Niin, kultaseni. Katsopas, tuo sormus yhdistää sinut esivanhempiisi. Muun muassa.”
”Mitä ihmettä?!” Neyla istahti puunrungolle.
”Sinä olet Shontar, Neyla. Ja vieläpä voimakas. Sinä olet myös se, jonka tulemista on ennustettu. Ystäväni Mimien ennusti tulemisesi neljäsataa vuotta sitten.”
”Ennustettu?”
”Etkö ole lukenut kirjaa? Lue sieltä sivulta 55 alkaen Mimienin ennustukset. Kun olet sen lukenut, ymmärrät paremmin.”
”Finndiera? Kuoleeko Dima todellakin?” Neyla kysyi surullisena. Finndiera nyökkäsi ensin itsekseen tyytyväisenä. Tyttö osaa hyväksyä kuolleiden näkemisen.
”Valitettavasti, kultaseni. Diman osuus tässä tarinassa on täytetty.”
”Mutta minä rakastan häntä!”
”Rakastatko?”
”Rakastan! Ja hän on lapseni isä.”
”Lapsellasi tulee olemaan isä, Neyla. Se ei tule olemaan Dima.”
”Tiedän. Finndiera?”
”Niin?”
”Minulla ei ole paljon aikaa hyvästellä hänet, eihän?”
”Tiedät kyllä kultaseni. Ja muista, me olemme läsnä vaikket meitä aina näekään. Nyt tarvitset rohkeutta, Neyla.”
Neyla nosti kasvonsa ja näki pelkän tyhjän metsän. Ilma alkoi käydä painostavammaksi ja tukalammaksi, kihelmöinti yltyi. Neyla käveli ripeästi takaisin leiriin pyyhkien kyyneleitään matkallaan. Rohkeutta. Neyla laski kätensä vatsalleen. Hänen olisi selvittävä, lapsensa vuoksi. Neyla kiipesi vaunuihin ja pakkasi itselleen laukun. Reppuun hän laittoi kaikki tarpeelliset: viitan, housut, ruokaa ja vettä. Lisäksi Neyla puki päälleen tummat housut ja paidan. Veitset hän piilotti lahkeisiinsa ja hihansuihinsa, kuten Dima oli opettanut. Kirja, joka oli onneksi pieni, mahtui myös hänen laukkuunsa. Neyla oli valmis. Hän sitoi hiuksensa lenkillä kiinni. Sitten hän kirjoitti kirjeen, sinetöi sen ja astui ulos. Hän näki erään nuoren palkkamiekan ja meni tämän luokse.
”Sinä, mikä nimesi on?”
”Jonar, lady.”
”Jonar. Haluan, että otat tämän kirjeen talteen. Jos sattuu jotain, niin haluan että ratsastat takaisin Gyamariin ja viet tämän prinssi Myronille henkilökohtaisesti. Ymmärrätkö?”
”Mutta lady! Enhän voi jättää taistelua!”
”Jonar. Katso minuun.” Jona katsoi tummansinisiin, melkein mustiin silmiin ja tunsi jäävänsä niihin kiinni. ”Tämän viestin on päädyttävä Hänen korkeudelleen prinssi Myronille. Kun kimppuumme hyökätään, sinä lähdet heti kun hyökkäys alkaa ja ratsastat niin kauan kunnes tulet ensimmäiseen kievariin. Siellä vaihdat hevosen uuteen. Jatkat näin niin kauan kunnes kirje on Myronin hallussa. ”
”Tietenkin, Lady Neyla. Toimitan kirjeen perille.” Jonar otti kirjeen ja taitteli sen taskuunsa. Näikö helppoa se oli? Oliko hän nyt käyttänyt taitojaan? Neyla näki Diman astelevan vihellellen leirialueella. Neyla huokaisi. Nyt oli aika jättää hyvästit. Kutina ja paine kasvoivat, hetki olisi milloin tahansa.
]]>”Niin, Dima?”
”Onko sinulla joku hätänä?”
”Kuinka niin?”
”Koska pyörit siinä kuin sinulla olisi kusiaisia takapuolessa.”
”Ettäs kehtaat Dima De Heyres! En vain jaksa istua paikoillani.” Neyla sanoi hymyillen. Vai että kusiaisia.
”Haluaisitko mielummin ratsastaa?”
”Tietenkin! Voi Dima voisinko?” Dima hymyili ja kertoi että hänellä on eräässä vankkurissa kiinni pari oivaa hevosta. He voisivat ratsastaa eteenpäin vähän matkaa ja poiketa eräälle kauniille lammelle.
”Se on loistava idea! Täällä on niin kuuma että haluan mennä uimaan!” Neyla sanoi innoissaan ja alkoi taas nyörittämään saappaitaan. Diman silmissä vilahti mielikuva Neylasta, lammesta ja uimisesta ja hänen oli henkäistävä syvään. Olikohan tämä nyt hyvä idea? Dima huokaisi ja hyppäsi vankkureista ja pian Neyla kuulikin Diman äänen ja vankkurit pysähtyivät.
Neyla kiisi eteenpäin hymyillen. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan ja hame lepatti jossain takana. Hän ei välittänyt. Hän oli vapaa! Kaikki ne vuodet Janonin kaupungissa, luostarissa, isän leipomossa ja tylsillä kaduilla haihtuivat unholaan. Neyla vilkaisi taaksepäin silmät nauraen ja huusi:
”Etkö pääse yhtään kovempaa?” Dimaa poltteli Neylan katse ja hän kiristi vauhtiaan. Hän tunsi että jotain oli tapahtumassa. Aivan kuin ilma olisi käynyt tiiviimmäksi, aivan kuin maailma olisi pidättänyt henkeään. Pian hän meni Neylan ohi ja kuuli tytön mutisevan itsekseen. Dima hiljensi vauhtia ja he olivat pian samalla tasalla. Neylan posket olivat punaiset, hiukset sekaisin, hame poissa polvien päältä ja hän näytti niin onnelliselta! Dima oli jo täysin naisen pauloissa, eikä tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Miten hän selviäisi Turmolaan asti koskematta Neylaan?
”Tuossa alkaa se polku, josta pääsemme lammelle. Tule.”
Neyla henkäisi ihmeissään. He astuivat viidakkoon, joka oli niin tuoksuva, kostea ja täynnä sirkutusta ja eläinten ääniä! Hevonen asteli varmasti Diman jäljessä, vaikka maastossa oli juurakoita. Neyla katseli Diman niskaa, jossa musta tukka oli kasvanut kauluksen yli ja taipui hennosti kiharalle. Valkoinen paita korosti miehen tummaa ihoa. Neyla hymyili. Hän tunsi olonsa niin hyväksi Diman kanssa. Pian he tulivatkin lammelle. Lampi oli pieni lähde ja siinä solisi pienen pieni vesiputous. Tuoksuvat orkideat reunustivat lampea, ja kauris säntäsi pakoon heidän saavuttuaan. Paratiisi. Dima oli hiljaa ja ojensi Neylalle kätensä ja auttoi tämän alas satulasta. Mitään sanomatta Neyla kurottautui, kietoi kätensä Diman kaulaan ja painoi suunsa hänen suulleen.
Salamat iskivät Dimaan kun Neyla suuteli häntä. Dima piti toisella kädellään Neylan niskaa ja toisella hän painoi naista lähemmäs itseään. Neylan kädet vaeltelivat ja heidän suudelmansa muuttuivat kiihkeiksi. Äkkiä Dima irroittautui. Hänen korvissaan kaikui Myronin sanat: pidä hänet turvassa. Hitto! Näikö hän sen teki? Neyla hengitti raskaasti ja nojasi päätään Diman rintaan.
”Haluatko mennä uimaan, Neyla?” Dima kysyi käheästi ja Neyla ymmärsi.
”Se olisi hauskaa.”
”Menen laittamaan hevoset kiinni, saat riisuutua rauhassa.” Dima sanoi ja jätti Neylan seisomaan paikalleen. Neyla puri huultaan. Pahus. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän alkoi riisua vaatteitaan, ja alkoi ujostelemaan alushameensa kohdalla. Päättäväisesti hän kuitenkin otti hameensa pois ja yllättäen alastomuus ei tuntunutkaan hänestä epämiellyttävältä. Hän katsoi Dimaa ja tunsi kihelmöintiä. Pikaisesti Neyla hyppäsi veteen joka oli ihanan viileää. Kuultuaan loiskahduksen Dima uskaltautui rannalle. Neyla ui varmoin vedoin lammen keskelle ja sukelsi. Neyla oli pitkään veden alla, Dima mietti. Liian pitkään! Miksei Neyla jo tule? Pian hän näki Neylan tulevan pintaan aivan rannan tuntumassa.
”Täällä on ihanaa, Dima! Tule sinäkin.” Neyla sanoi hengästyneenä ja katseli tummaa miestä silmäripsiensä lomasta. Dima hengitti raskaasti ja taisteli itsensä kanssa.
”En usko että se on hyvä idea.” Jos hän joskus kertoisi jollekin kieltäytyneensä tällaisesta kutsusta, häntä pidettäisiin varmasti hulluna.
Neyla taas tiesi. Jostain syystä hän tiesi, että se mitä oli kohta tapahtumassa oli tarkoituskin tapahtua. Kohtalo oli lähettänyt hänet ja Diman tähän paikkaan tarkoituksella. Nyt hän tiesi jo jotain itsestään. Neylan piti käyttää siis kaikki viettelijän taitonsa.
”Dima.”
”Niin Neyla?” Dima sanoi sydän jyskyttäen ja pahaa aavistellen.
”Tule kanssani uimaan.”
”En taida tulla.”
”Sitten ei auta muu kuin - minun tulla sinne.” Neyla sanoi ja alkoi nousta lammesta. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Dimaa kääntämään katsettaan. Neyla nousi lammesta kuin jumalatar. Vesi kimalteli naisen iholla ja silmät loistivat yhtä tummansinisinä kuin lampi. Dimalla ei juuri ollut mahdollisuuksia. Neyla käveli hänen luokseen, kietoi kätensä Diman kaulaan ja suuteli häntä. Muuta ei tarvittu. Dima ja Neyla rakastelivat lammen rannalla. Maailma huokaisi. Sinä päivänä maailmassa alkoi uusi aikakausi.
Kun Neyla ratsasti metsään, hänen tietoisuudelleen tapahtui jotakin. Hänestä tuli tyyni, rauhallinen ja varma. Samalla hän tunsi tutun kihelmöinnin voimistuvan ja tiesi mitä se tarkoitti. Neylaa oli valmisteltu tähän. Neyla ei ymmärtänyt miksi tämä kaikki tapahtui, mutta hän antoi sen tapahtua. Kun hän sukelsi lammen pohjaan hän sai näyn. Hänen eteensä ilmestyi nainen, aivan hänen äitinsä näköinen, mutta vanhempi ja kauniimpi. Nainen kertoi hänelle, että maailma mullistuu, ja Neyla sekä Neylan ja Diman lapsi on siinä tärkeässä osassa. Ja että tuon lapsen olisi määrä saada alkunsa täällä ja nyt. Neylan ihmeellinen olo ja se, miten kaikki miehet olivat olleet hänen kimpussaan johtui myös tästä. Hän kertoi myös, että etsimänsä vastaukset Neyla löytäisi kirjasta. Heidän maatessaan ruoholla sylitysten ja Neylan kuunnellessa Diman sydämen rauhoittuvaa sykettä, hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Samaa ei voi sanoa Dimasta.
”Mitä menin tekemään?” Dima ähkäisi. ”Myron ei ikinä anna anteeksi! Maanpetos!”
Neyla kohottautui kyynerpäidensä varaan ja hymyili Dimalle.
”Dima, armaani.”
”Neyla?”
”Ensinnäkin, sinä et tehnyt yksin mitään. Jos muistat niin minä viettelin sinut. Ja toisekseen, emme olisi voineet välttää sitä. Se oli kohtalo ja määrätty tapahtuvaksi.”
”Niin sinä kyllä viettelitkin. Sinä ihmeellinen nainen.” Dima huokaisi ja katsoi Neylan silmiin.
”Mutta Myron...”
”Myron ei kuulu tähän.” Neyla sanoi tiukasti mutta tiesi miten Myron tuntisi tuskaa tästä. Hänkin tunsi tuskaa mutta tiesi että heidän tunteensa oli liian mitättömiä näiden asioiden edessä.
Neyla piirteli sormellaan Diman rinnalle kuviota, kunnes tajusi hätkähtäen että se oli sama kuvio kuin kirjassa! Ja aivan kuin kuvio olisi hetken aikaa loistanut Diman rinnassa? Kuvittelua.
”Neyla, mitä sinä teet?” Dima kysyi käheästi ja katseli kuinka Neyla havahtui mietteistään.
”Jos nimittäin jatkat tuota, niin käyn pian kimppuusi!” Neyla hymyili kuin kermaa saanut kissa.
”No siinä tapauksessa en ainakaan lopeta...”
Ennen Engeliin saapumista Myronin korviin kiiri huolestuttava tieto. Neylaa palvellut hyttipoika oli myrkytetty. Ja kyseessä oli vahinko. Neylalle oli tarjoiltu hedelmiä hyttiinsä, joista hän oli kieltäytynyt ja antanut ne häntä ihalleelle hyttipojalle. Poika oli syönyt puolet hedelmistä ja oli löydetty seuraavana päivänä kuolleena punkastaan. Myron vannotti että uutinen ei saanut kantautua Neylan tai kenekään muunkaan korviin. Häntä huolestutti. Kuka olisi voinut haluta myrkyttää Neylan? Myronin oli pidettävä Neylaa silmällä.
Neyla istui kannella, vakiopaikallaan, ja tutki saamaansa kirjaa. Kirjan kannessa oli epämääräinen tribaalikuvio, jossa oli kyllä jotain tuttua. Hän kuljetti sormeaan kuviolla kiertäen sen kerran ympäri ennen kuin avasi kirjan. Sama käsittämätöntä siansaksaa. Hetkinen, Neyla huomasi saman merkkisarjan toistuvan monta kertaa. Mitäköhän se tarkoittaa? Neyla selasi kirjaa eteenpäin ja huomasi samat merkit lähes joka sivulla. Tuskastuneena Neyla pamautti kirjan kiinni. Vaistomaisesti hänen sormensa eksyivät kaulassa roikkuvaan sormukseen. Mitä ne kaikki merkitsivät? Kuka osaisi häntä auttaa? Sormus tykytti hänen sormiensa alla. Huokaisten Neyla pudotti kirjan laukkuunsa, sujautti sormuksen puvun miehustan alle ja nousi seisomaan. Horisontissa siinti kultainen kaupunki, Gyamar. Gyamar, Engelin jalokivi. Gyamarin kultaiset kupolit, korkeat tornit ja huumaavat tuoksut innostivat Neylaa. Hän seisoi reelingillä katsellen lähemmäs lipuvaa kaupunkia ja tunsi olonsa kevyeksi. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi tutkimaan kaupungin kujia ja tutustumaan sen ihmisiin. Mutta miten hän sen voisi tehdä kun hän joutui asumaan loisteliaassa palatsissa vartioiden ja muiden ympäröimänä? Kaupunki läheni ja Neyla saattoi tuntea makeat tuoksut. Hän näki satamassa Engelin kuninkaan kunniavartioston ja suuret kultaiset vaunut. Kuningas itse tuli ottamaan Korian Kruununprinssin vastaan. Väkijoukkoa oli kerääntynyt satamaan. Niin tietysti, Neyla ajatteli. Myron teki valtiovierailua. Maiden suhteiden kannalta tärkeää ja etenkin niiden välisen kaupankäynnin kannalta se on tärkeää. Laiva saapui satamaan ja Neyla tuskin kiinnitti huomiota kaikkiin juhlallisiin puheisiin ja seremonioihin. Hän etsi katseellaan Dimaa sataman väkijoukosta muttei löytänyt. Diman veitset jäivät hänelle ja hän olisi halunnut palauttaa ne. Hän myös halusi nähdä Diman. Siinä miehessä oli jotain mikä sai Neylan sydämen läpättämään. Mutta myös Myron aiheutti samaa. Ehkä hänellä oli joku trooppinen sairaus? Neyla tyrskähti itsekseen ja sai siskoltaan mulkaisun.
Neyla ja Linnea saivat Engelin kuninkaan palatsista oman sviitin, jossa oli makuuhuoneet molemmille sekä yhteinen oleskelutila. He olivat asettuneet, kylpeneet ja pukeutuneet päivälliselle, ja odottivat nyt että Paroni Kae Romus tulisi heidät noutamaan. Pian ovelle koputettiin ja Kae astui sisään.
”Kylläpäs te näytätte tänään hurmaavilta.”
”Kiitos Paroni, ette tekään hullummalta näytä.” Linnea vastasi kohteliaasti. Linnea kuuluu tähän maailmaan, Neyla ajatteli. Linnea on kuin syntynyt aatelisten maailmaan.
”Mennäänkö? Minulla on nälkä enkä malta odottaa että mitä eksoottisia herkkuja meille täällä tarjotaan.” Neyla sanoi ja tarttui Kaen käsivarteen. Linnea nappasi toisen käden ja he kävelivät kolmestaan hilpeissä tunnelmissa kohti ruokasalia. Palatsi oli uskomaton. Se oli täynnä jalokiviä, kultaa, hopeaa ja samettia. Patsaita, tauluja ja norsunluisia arvoesineitä pursusi joka nurkasta. Neylaa ahdisti. Hän kaipasi päästä jo tutkimusretkilleen, ja mietti kuumeisesti miten pääsisi karkaamaan. Puolessa välissä matkaa, kun he nauroivat Kaen heittämälle herjalle kovaan ääneen, liittyi prinssi heidän seuraansa. Myron katsoi silmät palaen Neylaa, joka tällä kertaa loisti syvänsinisessä kevyessä puvussa, jonka helmat heiluivat säärten ympärillä kevyessä iltatuulessa.
Neylan sydän hakkasi ja häntä ärsytti että Myron huomasi sen. Myronin syvät silmät katsoivat Neylaa tavalla joka ei herättänyt epäilyksiä. Onneksi samalla saapui muuan aatelisneito joka kovaan ääneen vaati prinssiä saattamaan hänet illallispöytään. Neyla huokaisi helpotuksesta ja tarttui mielellään Kaen käsivarteen. Neyla hymyili Kaelle sätelevästi ja huomasi Myronin synkeän ilmeen. Jostain syystä se ilme sai hänet hyvälle tuulelle, ja Neyla suorastaan nautti illasta. Hän rupatteli, maisteli erikoisia herkkuja, keskusteli kahden paikallisen aatelisen kanssa mausteista. Hänen naurunsa helisi ruokasalissa ja hänellä oli todellakin hauskaa. Myron seurasi miten kreivi Hur ja lordi Poodly vikittelivät Neylaa. Nainen säteili ja vei huomion koko pöydässä. Ja huvittavinta siinä oli se, ettei Neyla edes huomannut muiden naisten murhaavia katseita. Myron näki miten kädet viuhuvat ilmassa Neylan selittäessä jotain, hän huomasi myös kreivi Hurin ja lordi Poodlyn silmien kimalluksen. Perhana! Eikö Neyla ymmärtänyt mitä tuollainen käytös voisi saada aikaan? Hän huomasi miten kaikki katselivat Neylaa kuin hän olisi elävä jumalatar laskeutunut maailmaan. Ehkä hän olikin. Onneksi illallinen loppui pian ja väkijoukko alkoi hajaantua. Jotkut suunnistivat pelaamaan, jotkut menivät ulos nautiskelemaan leppeästä yötuulesta. Myron näki Neylan menevän ulos muiden mukana. Hän näki miten Neyla vilkuili ympärilleen ja sujahti sitten pensaiden taakse! Myron seurasi häntä katseellaan ja ihmetteli mitä tyttö aikoi. Pian tytön jälkeen pensaisiin pujahti myös lordi Poodlyn. Myron lähti perään.
Neyla huokaisi helpotuksesta. Hän oli yksin. Puheensorina kuului kaukaa ja hän käyskenteli hiljakseen komeassa puistossa. Huumaavat tuoksut nousivat kirkkaanpunaisista kukista aidan vierellä ja ihastuksekseen Neyla huomasi pienen suihkulähteen aukiolla. Hän istahti sen reunalle ja uitti sormiaan vedessä. Hänestä tuntui oudolta. Aivan kuin hän ei itse päättäisi tekemisistään. Hän hypisteli sormusta kaulassaan. Tuntui tärkeältä, että hän pääsisi tutkimaan kirjaa. Mutta missä? Ja kuka osaisi auttaa? Hän tunsi sydämessään, että kirjassa olisi vastaus.
”Lady Neyla?” Neyla säpsähti ja katsoi ylös. Hänen vieressään seisoi lordi Poodlyn. Punakka, viiksekäs mies joka oli istunut hänen vieressään illallisella. Neyla nousi ylös ja nyökkäsi.
”Lordi Poodlyn.”
”Mitä te täällä yksinänne?”
”Tulin ihailemaan tätä kaunista puutarhaa.” Neyla sanoi ja teki kädellään eleen vahvistaakseen sanomaansa.
”Saanette minun sanoa, Lady Neyla, että puutarhan kauneus kalpenee rinnallanne.” Poodly sanoi ja otti kiinni Neylan kädestä. Neyla säpsähti. Hittolainen!
”Kiitos kohteliaisuudesta, lordi Poodly. Minun on nyt kuitenkin mentävä.” Ote tiukkeni.
”Älkäähän nyt Lady Neyla. Näin kyllä miten katsoitte minuun päivällisellä. Välillämme on kipinää!” Poodlyn viikset värisivät ja silmät loistivat vaarallisesti.
”Olen pahoillani, Pooldy, mutta olette erehtynyt.” Neyla sanoi ja alkoi tuntemaan jo pientä pakokauhua kun miehen kädet ottivat kiinni häntä hartioista kovakouraisesti.
”En usko, Neyla. Minä tiedän mitä haluan.... se olet sinä!”
”Ota kätesi irti minusta!” Neyla huudahti. Hänellä oli veitsensä taskussa, mutta mies painoi häntä tiukasti itseään vasten niin ettei hän ylettynyt niihin. Hän rimpuili vastaan, mutta se sai vain isokokoisen miehen nauramaan.
”Neyla, minä pidän siitä kun olet noin tulinen!”
”Apua!” Neyla huusi ja mies painoi kätensä hänen suulleen.
”Hiljaa! Emmehän halua että kukaan keskeyttää meitä?” Mies huohotti jo ja painoi Neylan maahan. Hänen toinen kätensä oli Neylan suun edessä ja toinen kätensä nosti Neylan hameenhelmoja ylöspäin. Käsi liukui pitkin jalkoja. Neyla rimpuili hädissään ja toivoi että joku tulisi nyt!
”Älä rimpuile, tyttö!” Mies sanoi ja tarrasi kovakouraisesti Neylaa reidestä. Neyla uikutti ja tunsi miten kyyneleet alkoivat valua silmistä. Hän ei voinut tehdä mitään! Hän jatkoi rimpuilua ja mies löi häntä kasvoihin ja puristi kovakouraisesti häntä rinnasta. Neyla sulki silmänsä ja muisti Baronin sanat: kuolemaa ei pidä pelätä. Tämä oli kuolemaa pahempi kohtalo!
Yhtäkkiä hän tunsi miten mies kiskaistiin hänen päältään. Neyla repi hametta alemmas nyyhkyttäen ja näki kyyneltensä lomasta miten Myron heitti miehen vasten tiiliaitaa kuin perunasäkin. Myron hakkasi miestä kuin heikkopäinen ja Neyla näki miten verta roiskui joka iskulla. Ei! Pian paikalle saapui myös Kae, joka irroitti Myronin jo tajuttomana makaavasta Poodlystä. Neyla nousi istumaan kyynelten valuessa hänen poskillaan. Kae sanoi Myronille jotain joka tuntui havahtuvan ja kääntyi katsomaan Neylaa. Hänen silmissään oli sellaista tuskaa, mitä Neyla ei ollut niissä koskaan nähnyt. Neylalta pääsi nyyhkytys ja hän ojensi kätensä anovasti kohti Myronia joka juoksi Neylan luo. Hän polvistui ja painoi Neylan vasten itseään lujasti. Myron piti nyyhkyttävää tyttöä sylissään ja nieleskeli itsekin kyyneleitä. Kun hän oli nähnyt miehen Neylan kimpussa, punainen usva peitti hänen kaikki aistinsa. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa sellaista raivoa, mikä hänet valtasi silloin. Hän olisi kevyesti voinut tappaa miehen. Jos Kae ei olisi tullut... Neyla piti Myronista kiinni kuin hengen hädässä. Myron silitti Neylan hiuksia. Ja kuiskaili:
”Kaikki on hyvin, rakas. Kaikki on hyvin. Olen tässä.”
Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tuskaa kuin nähdessään Neylan ruhjotut, kyyneleistä kimaltavat kasvot. Samalla Myron ymmärsi. Neyla oli liikaa tänne. Hänenlaisensa ihminen ei kuulu tänne! Tämä tapahtuma oli Myronin vika! Neylassa oli jotain niin ylimaallista, taianomaista, että hänen läsnäolonsa saa ihmiset sekaisin. Neylan on lähdettävä! Myron ymmärsi. Mutta minne? Tämä oli vasta alkusoittoa. Ensin myrkytys ja nyt tämä. Neyla on myös herättänyt naisten huomion, ja naisten viha naisia kohtaan on pahinta ja julminta. Hänen oli saatava Neyla turvaan! Pian! Hän oli lopettanut silittämisen.
”Myron?” Neyla sanoi ja kohotti kasvonsa. Myron tuijotti Neylaa silmät täynnä rakkautta.
”Shh. Kaikki on hyvin.”
”Minä tiedän. Kiitos Myron.” Neyla sanoi ja suuteli Myronia hellästi. Myronin sydämeen sattui. Hänen olisi toimitettava Neyla pois. Se oli oikein, mutta miksi se tuntui niin pahalta?
Neyla oli maininnut Myronille ohimennen halustaan tutkia Engelin historiaa ja halustaan käydä tutustumassa paikallisiin luostareihin, temppeleihin ja niiden kirjoituksiin. Myron sai siis kaipaamansa syyn toimittaa Neyla pois ilman epäilyksiä, ja Neyla pääsi tutkimaan kirjaansa ilman epäilyksiä. Kun Myron laittoi asiat rullaamaan, niin kaikki meni eteenpäin kovin nopeasti! Ennen kuin Neyla huomasikaan, hän oli lähdössä kohti eteläistä Engeliä ja Turmolan kaupunkia! Onneksi tutussa saattueessa, sillä Dima olisi hänen kanssaan. Lähtö olisi muutaman päivän päästä, ja hän pakkaili innoissaan tarvikkeita matkalle. Neyla ei ollut typerä, joten hän teki hieman varahankintoja. Näennäisesti hän pakkasi mukaan hameita, iltapukuja ja muita joita hänen odotettiin pakkaavan, mutta hän hankki myös kunnollisen matkaviitan, miesten housuja, kunnon huopahatun sekä kestävät saappaat. Samoin muutamia muita oleellisia tarvikkeita kuten tulukset, leili, kuivamuonaa. Hän muisti Diman puheet rosvojoukoista, ja hankki itselleen kunnon veitset jotta voisi palauttaa Dimalle omansa takaisin.
Oli hänen lähtöään edeltävä ilta ja hän oli jo hyvästellyt siskonsa. Hän vakuutti palaavansa ennen decokuun alkua, jolloin heidän oli määrä palata takaisin kotiin. Neyla käveli Myronin kanssa puistossa hiljaisuudessa. Neyla oli jännittynyt ja iloinen matkastaan, mutta hän oli yllättävän haluton lähtemään Myronin luota. Myron katseli vierellään kävelevää naista, jonka ruhje kasvoissa oli jo parantunut lähes kokonaan. Päättäväinen leuka oli ylhäällä ja silmistä huokui varmuus.
”Minua pelottaa, Lady Neyla.” Myron sanoi.
”Mikä, teidän korkeutenne?”
Pienestä prinssin merkistä kaksi kamaripalvelijaa jättäytyivät kohteliaasti puiston reunalle ja Myron ohjasi Neylan aidan taakse penkille, suojaisaan pieneen paikkaan. Aurinko siivilöityi puiden lehvistöjen läpi luoden eläviä kuvioita hiekkaan ja heidän kasvoilleen.
”Se, etten näe sinua enää koskaan, Neyla.” Myron sanoi ja tarttui Neylaa kasvoista tuijottaen häntä silmiin.
”Myron....” Neylan sydän jätti lyönnin välistä.
”Neyla, rakas. Minä tiedän että sinun on mentävä, mutta en haluaisi päästää sinua.”
”Myron, minäkään en haluaisi lähteä ilman sinua!” Neyla sanoi. Myron hautasi kasvonsa Neylan kaulaan ja suuteli kiihkeästi Neylan kasvoja.
”En tiedä miksi, mutta sinä et ole täällä turvassa.” Myron sanoi ja painoi Neylan rintaansa vasten.
”Tiedän, Myron.” Neyla sanoi. ”Minun on... selvitettävä jotain itsestäni. Siksi lähden.”
”Selvitä. Mutta palaa luokseni. Jos et palaa, tulen hakemaan sinua!” Myron sanoi.
”Tiedäthän, Myron. Ettemme me voi mennä naimisiin?” Neyla sanoi ja sai Myronin ilmeen tuimaksi. Myron keitoi kätensä tiukemmin Neylan ympärille ja sanoi:
”Älä siitä huolehdi Neyla.”
”Hyvä on, Myron. Mieti nyt tosissasi että haluatko minut. Minä palaan decokuun alkuun mennessä, ja silloin meidän on päätettävä. Nyt sinulla on aikaa miettiä, mitä todella haluat.”
”Tietenkin minä haluan...” Neyla laittoi sormen Myronin huulille.
”Lupaa että mietit.”
”Lupaan, Neyla.”
He istuivat hiljaisuudessa pitkään. Myron ei kestänyt ajatusta siitä, ettei näkisi Neylaa huomenna. Eikä ylihuomenna. Ei ehkä koskaan. Se sai tuskan viiltämään sydämeen pahemmin kuin mikään koskaan aiemmin.
Neyla ja Myron hyvästelivät silloin illalla. Neyla ei enää nähnyt Myronia, mutta hän muisti miltä oli tuntunut. Hän tunsi Myronin rakkauden virtaavan hänessä voimakkaana. Neyla kiipesi vaunuihin Diman avustamana linnan pihalla aamuvarhaisella. Dima vilkaisi linnan muurille, jossa Prinssi Myron seisoi pitkät vaaleat hiukset tuulessa hulmuten ja katseli häntä. Dima nyökkäsi Myronille ja kiipesi Neylan perään. Dima mietti aamulla Myronin kanssa käymäänsä keskustelua.
Myron oli kutsunut hänet luokseen ennen lähtöä ja katsonut häntä vakavana. Myron oli kertonut menneet tapahtumat, Neylan myrkytysyrityksen ja raiskauksen.
”Mitä?! Miksi et sanonut mitään?” Dima raivostui.
”Minä TAPAN hänet!! Kunhan saan sen miehen käsiini....”
”Hän on saanut rangaistuksensa jo.” Myron keskeytti. Dima puristeli edelleen nyrkkejään.
”Haluan että pidän Neylan turvassa.” Myron sanoi ja tunsi pakottavaa tuskaa sydämessään.
”Tiedän, että välität hänestä, joten älä anna hänelle sattua mitään.”
Dimalle tuli juhlallinen olo ja hän polvistui tulevan kuninkaansa eteen.
”Teidän korkeutenne, vartioin Neylaa henkeni uhalla.” Dima sanoi. ”Lupaan sen prinssilleni, tulevalle kuninkaalleni.” Tuntui kuinka maailma olisi huokaissut. Myron hämmästyi ja asetti kätensä yhtä juhlallisesti Diman olalle.
”Kiitos sinulle, Dima De Heyres. Sinäkin rakastat häntä, etkö?” Dima nyökkäsi. Myron huokaisi ja sulki silmänsä. ”Lähetän Neylan pahimman kilpailijani kanssa matkaan. Mutta sillä ei ole väliä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä että Neyla pysyy turvassa.” Itsekseen hän mietti, että tiesi Neylan kohtalon olevan jotain suurta. Hän tunsi sen. Neylalla oli suuri merkitys, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt.
Vaunut kolistelivat pois linnan pihalta. Neyla työnsi päänsä vaunujen ikkunasta ja katsoi muurinharjalle. Hän näki kuinka Myron seisoi muurilla hiukset hohtaen nuosevan auringon valossa. Hän näytti prinssiltä. Neyla henkäisi tuntien ikävää jo nyt.
”Lady Neyla. Oletteko harjoitelleet veitsenheittoa?” Dima kysyi.
”Nyt kun olemme poissa hovista ja aatelisten kiemuroista, sano minua Neylaksi.”
”Hyvä on Neyla, oletko harjoitellut?”
”En ole, Dima. Tässä on ollut vähän kaikenlaista....” Neyla sanoi ja räpäytti silmiään ja hetken ajan Dima näki niissä pelkoa. Sitä ei Neylan silmissä ollut koskaan aiemmin ollut näkynyt.
”Niin. Olen kuullut.” Diman ääni oli tuima ja Neyla vilkaisi miestä jonka leuka kiristyi ja kädet puristivat hetken ajan ikkunanpieltä valkoisina. Sitten hän hellitti ja hymyili Neylalle hurmaavaa valkoista hymyään.
”Tiedätkö, korjataan se tänään. Pysähdymme illalla kievariin niin illallisen jälkeen menemme taas harjoittelemaan. Voisin opettaa sinulle myös miekkailua?”
”Se olisi hauskaa, Dima!” Neylan silmät alkoivat sädehtiä ja Dima halusi rutistaa tyttöä.”Oletko varma?”
”Aivan varma.”
Samassa alkoi kova meteli ja laiva tärähteli. Rajuja tärähdyksiä ja meteliä kesti pitkään. Linnea tarttui kiinni Neylaan ja uikutti peloissaan. Olikohan sittenkään hyvä ajatus houkutella Linnea mukaan? No, myöhäistä se on nyt. Meteli oli kova ja miesten huudot kaikuivat. Pian tuli hiljaista, ja Neyla nousi ylös.
”Minne menet? Neyla! Älä mene!” Linnea kaakatti.
”Taistelu taitaa olla ohi. Menen katsomaan tarvitseeko joku apua.” Neyla sanoi ja pujahti ulos hytistä.
Hän näki kannella muutaman miehen verta vuotavana, toiset laivat olivat aivan kiinni ja vieressä ja niissä riehuikin vielä taistelu. Yksi mies ulisi kipujaan laivan kannella ja Neyla meni hänen luokseen. Miehellä oli suuri haava kyljessä josta vuoti verta solkenaan. Neyla repäisi pukunsa helman ja sitoi sillä haavan. Mies oli tajuissaan, joten Neyla nappasi kiinni miehen kädestä, asetti sen haavalle ja sanoi:
”Paina tuosta. Jos et paina, vuodat kuiviin ja kuolet.” Mies katsoi häntä kummissaan ja painoi haavaansa. Neyla kiirehti seuraavan miehen luo, joka oli veren peitossa. Neylan opit temppelissä osoittivat arvonsa. Neyla hoiti sairaita ja oli ties monennenko miehen kättä sitomassa, kun hän tunsi vaativan kosketuksen olallaan.
”Neyla! Mitä sinä teet täällä! Enkö käskenyt sinun pysyä sisällä?” Myron sanoi vihaisena. Neyla viimeisteli siteen, nousi ylös ja katseli ympärilleen. Taistelu oli tauonnut ja ihmiset parveilivat lavan kannella.
”Ensinnäkin, teidän korkeutenne.” Neyla sanoi kiukuissaan ”Ette voi käskeä minua, ja toiseksi, olen pelastanut miehistöstäsi ainakin neljä varmalta kuolemalta!” Neyla huudahti ja pyyhki veriset kätensä pukunsa helmaan. Tai siihen mitä siitä oli jäljellä. Myron katseli Neylan paljaita sääriä ja veristä ulkoasua.
”Niinkö? Olen pahoillani, olen vain huolissani.” Myron sanoi kiukuissaan ja nolona ja poistui. Neyla huokaisi väsyneenä ja pyyhki otsaansa. Hän katsoi ympärilleen ja huomasi tutut kasvot laivan kannella. Oliivi-ihoinen mies vaatekaupasta! Mies käveli hänen luokseen, kumarsi kevyesti ja ojensi hänelle leilin. Neyla joi kiitollisena. Mies otti leilin takaisin, kaatoi siitä Neylan käsille vettä, jotta hän sai pestyä kätensä.
”Minä näin mitä teit. Olen kiitollinen ja niin on kapteenikin. Vaikka kruununperijä ei ilmeisesti olekaan.” Mies sanoi ja nyökkäsi kohti Neylan ensimmäisenä sitomaa miestä. Neyla katsoi miestä, joka makasi heikkona kannella.
”Onko hän...”
”Hän on kunnossa. Nukkuu.” Mies sanoi ja talutti Neylan puuarkulle lähelle hyttejä. ”Siitä kiitos kuuluu sinulle, Lady Neyla.”
”Tiedätte nimeni.” Neyla sanoi kulmat hiukan kurtussa ja istui kiitollisena puuarkulle. Mies nyökkäsi ja kaatoi jotain pullosta kangaspalalle. Puhumatta sanaakaan mies nosti hänen helmaansa hiukan ja painoi kostuttamansa kankaan Neylan säärelle.
”Auh!” Neyla kiljaisi ja säpsähti kun kirvelevä neste osui ilmeisesti haavaan.
”Näin kun polvistuit O’Connellin luo ja iskit sääresi suoraan törröttävään lankkuun.”
”Iskinkö?” Neyla kumartui katsomaan ja irvisti nähdessään jalassaan ilkeän rosoisen haavan. ”En huomannut.”
”Et niin. Huomasin, että säpsähdit iskun osuessa. O’Connel ilmeisesti saa kiittää sinua siitä, että hänellä on vielä kaksi kättä. Ilman nopeuttasi mies olisi menettänyt kätensä ja työnsä, ja hänen perheensä olisi jäänyt nälkään.” Neyla kuunteli miehen puhetta kummastuneena. Mies siveli hänen haavaansa ja rypisti kulmiaan.
”Tämä pitää ommella.”
”Ei kai sentään? Ei se niin paha ole.” Neyla sanoi ja oli nousemassa ylös kun huimaus ja kipu pakottivat laskeutumaan takaisin arkulle.
”Milloin olet viimeksi syönyt?” Mies kysyi tiukasti.
”Illallisella söin vähän, mutta ei minulle oikein maistunut siinä tilanteessa....mitä sinä utelet?” Neyla nyrpisti nenäänsä ja haukkasi omenaa. Mies katsoi huvittuneena Neylaa. Neyla ei ollut edes huomannut että mies oli ojentanut hänelle omenan.
”Hyvä on. Olen nälkäinen.” Neyla sanoi ja he molemmat purskahtivat nauruun. ”Kiitos... en tiedä nimeäsi.”
”Dima. Dima de Heyres.” Mies sanoi ja suukotti Neylaa kädelle. Sitten hän ompeli varovasti Neylan säären haavan ja huulta purren Neyla kesti sen tuottaman kivun.
”Valmista tuli.” Dima sanoi hetken päästä. ”Nyt Lady suosittelen teille kylpyä ja unta. Annan paljelijan käyttöösi niin pääset helpolla.” Neyla kiskaisi kätensä miehen otteesta. Kipinät sinkoilivat pitkin selkärankaa ja Neyla aavisti ettei sen aiheuttaja ollut haava sääressä.
”Kiitos vaan herra de Heyres, mutta minun pitää mennä katsomaan sisartani. Ja en piittaa palvelijoista. Suoriudun itse nopeammin.” Neyla sanoi ja nousi ylös. Dima katsoi häntä tarkkaan mustilla silmillään.
”Hyvä on Lady Neyla. Pahoittelen että pukusi meni pilalle, mutta näytät siltikin kauniilta.” Ilmassa kihelmöi. Mies hipaisi suortuvaa Neylan kasvoilla. ”Olin oikeassa siellä kaupassa.” Hän sanoi matalasti, ”Tuo puku sopii päällesi täydellisesti!” Dima virnisti, iski silmää ja kääntyi kohti kapteeniaan. Neyla kipitti hyttiinsä sisarensa luo joka paasasi hänelle tunnin verran pilalle menneestä puvusta ja hänen jättämisestään yksin. Neyla mietti elämänsä kummallisinta päivää vielä nukahtaessaankin. Diman tummat silmät sekoittuivat Myronin vihreisiin silmiin.
Neyla ei tiennyt omaa vaikutustaan miehiin. Tämä yhtäkkinen huomio sai hänet vain ymmälleen. Linnea oli aina ollut se huomion keskipisteenä oleva. Linneaa oli aina pidetty perheen kaunottarena. Ja sellainen hän olikin. Vaaleine kutreineen ja ruususuineen tyttö oli kaunis. Mutta Neylan tyyneys, kirkkaat silmät ja niistä huokuva päättäväisyys olivat uskomattoman voimakkaita aseita. Neylasta tuli mieleen keiju, haltija joka seisoi metsälammella ympärillään lumovoimaa. Neylan ympärillä olevat miehet olivat hetkessä hänen lumoissaan, ja olivat valmiit mihin vain hänen puolestaan. Neyla olisi hämmästynyt, jos olisi tiennyt miten ihailevasti laivan kansipojat tuijottelivat Neylaa kun hän istui lempipaikallaan laivan keulassa lueskelemassa tai katselemassa merelle. Laivan kapteeni murahteli mutta kun Neyla oli kerran silmät innosta hehkuen kysellyt kapteenin meriseikkailuista oli Neylasta tullut kapteeninkin lemmikki.
Thonk. Thonk. Thonk-thonk. Neyla nosti katseensa kirjastaan ja katsoi oikealle mistä ihmeellinen ääni kuului. Laivan kannella oli paljon väkeä. Rahtialus oli vahingoittunut pahasti, eikä siinä voitu enää pitää edes täyttä miehistöä, saati sitten matkustajia. Suuri osa oli tullut kuninkaallisen laivan kyytiin ja teki laivan melko ahtaaksi ja raskassoutuiseksi. Aatelisneidot viihdyttivät itseään sisällä viinin voimin. Neyla nosti kätensä varjostamaan silmiään auringolta ja näki herra de Heyresin. Dima nosti kätensä ja siitä vilahti jotain salamannopeasti ja jäi pystyyn runkoon. Mies käveli rungon luo, otti veitset rungosta ja käveli takaisin paikkaan jossa oli seissyt. Veitset hän laittoi eri puolille kehoaan piiloon. Thonk, thonk-thonk. Thonk. Veitset löytyivät ja viuhahtivat ilman halki ja tarkasti allekkain runkoon asetettuun köyteen. Dima kääntyi katsomaan häntä ja Neyla säpsähti kun hänet yllätettiin.
”Haluatko oppia?” Dima kysyi ja katsoi häntä hymyillen. Neyla nousi ja suoristi hamettaan. Valkoinen puuvillainen kevyt puku oli sekin liian kuuma. He lähestyivät Engeliä ja ilma alkoi käydä paahtavan kuumaksi. Neyla kääri hihojaan ja hymyili miehelle. ”Tietenkin!”
Dima katseli kun Neyla nousi kissamaisen kevyesti ja kääri pukunsa hihoja. Kylmää vettä. Sitä hän tarvitsi eikä Neylaa enää lähemmäs häntä! Punaiset hiukset oli kiinnitettynä huolimattomasti sykerölle päälaelle ja Neyla oli paljain jaloin. Dimalla oli meneillään suuret itsehillinnän harjoitukset kun hän katseli naista. Pahinta oli, että hän tiesi myös kruununperijän olevan kiinnostunut Neylasta. Sitä vastaan olisi paha taistella. Neyla kuitenkin tuli hänen luokseen ja ojensi kätensä odottaen veitsiä.
”Luuletko, että annan sinulle heti terävimmät veitseni vaikka en tiedä miten heität?” Dima sanoi kiusoitellen. ”Sinähän saatat vaikka puhkaista silmäni.”
”Höh. No miten sitten opin heittämään, jollen veitsillä?” Neyla kysyi kädet puuskassa. Dimaa hymyilytti ja hänen teki mieli rutistaa tyttöä.
”Ensin harjoitellaan puisilla veitsillä, ihan varmuuden vuoksi. Tulehan, saat vuolla itsellesi harjoitteluveitset.”
”Selvä homma, pomo.” Neyla virnisti ja pujotti kätensä miehen kyynärkoukkuun. Naureskellen he kävelivät laivan kannella etsien puupaloja Neylalle. He löysivätkin muutamia sopivia puunpaloja ja palasivat Neylan tuolille. Neyla istuutui alas ja ojensi kätensä.
”Noniin, herra de Heyres, annahan sitten puukko ja puupala.” Neyla sanoi ja Dimaa nauratti.
”En minä ollut tosissani, Lady Neyla. Ei sinun tarvitse vuolla itse. Minä vuolen sinulle.” Dima sanoi ja istahti läheiselle arkulle.
”Usko pois, herra de Heyres, puukko pysyy minun kädessäni paremmin kuin kirjontaneula.” Neyla sanoi huvittuneena ja nappasi mieheltä puukon ja puupalan. Dima siristi silmiään epäuskoisesti.
”Miksi, Neyla?”
”Älä näytä niin epäilevältä, Dima.” Neyla naurahti. ”Minulla on kaksi isoveljeä, joiden perässä juoksin koko lapsuuteni. Ja olen vuollut useammankin onkivavan ja puueläimen elämäni aikana.” Kuin todistaakseen sanansa, Neyla alkoi vuolla puupalikkaa tottunein ottein. Dima pyöritteli päätään huvittuneena. Tuossa oli nainen hänen makuunsa. Mutta sitä hän ei voinut ymmärtää, miksi kruununperijä oli kiinnostunut Neylasta. Naisella ei ollut tarpeeksi suurta aatelisarvoa, jotta olisi kelvannut Myronille kuningattareksi. Tiesiköhän Neyla sen? Ymmärsikö prinssi sen? Dimaa suututti ajatuskin siitä, että Neylasta tulisi halpamainen rakastajatar tulevalle kuninkaalle.
”Miksi kurtistelet kulmiasi, herra de Heyres?” Neylan kysymys havahdutti Diman.
”Mietin vain lastimme kohtaloa. Ja ole hyvä kutsu minua Dimaksi.” Dima sanoi ja hymyili Neylalle.
”Ymmärrän huolesi, Dima. Mutta emmekö ole pian perillä Engelissä? Kolmen päivän kuluttua muistaakseni. Silloinhan lasti on turvassa, eikö?”
”Ei niinkään, Neyla. Meidän on kuljetettava Janonista saatu lasti Etelä-Engeliin, aina Turmolan kaupunkiin asti. Ja Engelissä on ollut hyvin levotonta lähiaikoina. Rosvojoukkoja on liikkeellä paljon, kun kuivuus on jättänyt huonon sadon ja Engelin kuningasperhe ei tunnu kiinnittävän ongelmaan mitään huomiota. Pelkään, että levottomuudet voivat yltyä kapinaksi.”
”Miksi ette palkkaa palkkasotureita lastin turvaksi?”
”Niin meidän varmaan täytyykin tehdä. Se on kallista, mutta vielä kalliimmaksi tulee menettää lasti. Nyt tuo sinun puukkosi alkaa näyttää hyvältä. Mennäänkö kokeilemaan?” Dima sanoi ja ohjasi Neylan heittopaikalle. He harjoittelivat puisella veitsellä, ja pian Neyla ymmärsikin idean. Dima katseli miten Neylan silmät hehkuivat innosta aina hänen osuessaan runkoon kiinnitettyyn maaliin. He harjoittelivat pitkään, kunnes tuli aika mennä pukeutumaan illallista varten.
”Kiitos, Dima.” Neyla sanoi hymyillen. ”Minulla oli hauskaa.”
”Sinä olet hyvä oppilas. Haluatko harjoitella huomenna lisää? Taito voi olla sinulle joskus hyödyksi, tiedäthän.”
”Kyllä, harjoitellaan vain. Mutta me näemme pian illallisella, eikö?” Neyla sanoi ja kääntyi kohti hyttejään vieno hymy huulillaan.
”Sinulla ja herra de Heyresillä tuntuu olevan hauskaa.” Neyla kuuli äänen viereltään kun oli avaamassa hyttinsä ovea. Neyla niiasi syvään kuten kuuluu, ja Myron tuskastui.
”Älä tee noin, Neyla!”
”Mutta tehän olette kruununperijä. Minun kuuluu olla sinulle alamainen.”Neyla sanoi tyynesti. Prinssi ei ollut vielkään puhunut hänelle hyökkäyksen jälkeen.
”Neyla, älä viitsi. Haluan pyytää sinulta anteeksi.” Myron aloitti. ”Olen pahoillani siitä, miten kohtelin sinua hyökkäyspäivänä. Pelastit toiminnallasi monta miestäni, olen siitä kiitollinen.”
”Ole hyvä, Myron.” Neyla sanoi. ”Olen odottanutkin sinun anteeksipyyntöäsi. Kiitos että teit sen.”
”Olen ollut idiootti. Minulla on ikävä keskustelua kanssasi Neyla.” Myron sanoi ja kohotti Neylan käden huulilleen. ”Sinun huomiosi on ollut toisaalla lähiaikoina, Lady Neyla.”
”Mitä tarkoitatte, teidän korkeutenne?” Neyla punastui.
”Tiedät hyvin. Sinä ja herra de Heyres?”
”Minun ja herra de Heyresin välillä on vain ystävyys, teidän korkeutenne. Vaikka se ei teille kuulukaan.” Neyla tiuskaisi. Myronin ote Neylan kädestä tiukentui. Neyla yritti kiskaista kätensä pois Myronin otteesta, mutta prinssi piti lujasti kiinni.
”Olen iloinen siitä, Neyla. Istutko kanssani tänään illallisella?” Myron laski kätensä Neylan vyötärölle ja Neylan koko vartaloa nipisteli.
”Myron. Mitä sinä teet?” Neyla kuiskasi kun Myron painoi häntä seinää vasten tavalla, joka sai Neylan polvet veteläksi. Myronin kädet sivelivät Neylan lanteita.
”Ajattelin, että suutelisin sinua.” Myron kuiskasi.
”En usko että se on hyvä idea, Myron.” Neyla sanoi, mutta Myronin huulet painuivat jo hänen suulleen vaativasti. Neylaa pyörrytti ja hän piti kiinni Myronin hartioista kaatumisen uhalla. Pitkän, kiihkeän suudelman jälkeen Myron nojasi otsallaan Neylan otsaan ja hengitti huohottaen.
”En tiedä, mitä teet minulle, Lady Neyla. Mutta se ei ole hyväksi kummallekaan.” Myron sanoi.
”Tiedän, teidän korkeutenne. Tämä ei ole hyväksi, siksipä unohdamme koko suudelman ja mememme syömään illallista. Tätä ei koskaan tapahtunutkaan.” Neyla sanoi nopeasti ja pujahti Myronin käden alta huoneeseensa. Neyla laittoi oven kiinni ja nojasi siihen silmät kiinni. Hänen koko kehonsa värähteli suudelman jäljiltä. Tämä ei tiennyt hyvää.
Seuraavat päivät olivat Neylalle tuskaa. Hän vältteli Myronia parhaansa mukaan, mutta jotenkin mies löysi aina tiensä Neylan luo. Helpotus ja piristys hänen päivässään oli hetket Diman kanssa, joka kannusti häntä harjoittelemaan veitsenheittoa. Pian hän alkoikin oppia. Neyla käytti jo oikeita veitsiä, ja alkoi olla jo ihan hyvä. Ei tietenkään samassa mittaluokassa kuin Dima, mutta hän osui maaliinsa hyvin. Dimakin kehui häntä.
”Sinulla on lahjoja tähän, Neyla. Olet kehittynyt aivan muutamassa päivässä todella paljon.”
”Kiitos, Dima!” Neyla sanoi ja heitti veitsensä -thok, thok, thok! ”Vaikka kaikki aatelistytöt paheksuvat harrastustani suuresti.”
”Aatelistytöt, pyh. Niistä tytöistä on vain kirjomaan ja olemaan nättejä. Sinä, kultaseni, olet sekä kaunis että hyväluontoinen!” Dima sanoi virnistäen.
”Sinähän puhut minusta kuin hevosesta, Dima!” Neyla nauroi.
”Kyllä sinusta hyvän kauppahinnan saisi!” Dima virnisti ja nipisti Neylaa poskesta. Neyla virnisti mutta kalpeni kun kuuli takaansa Myronin äänen.
”Herra De Heyres, kapteeninne lähetti sinulle sanan että haluaa keskustella kanssanne.”
”Niinkö? Sitten minun on paras mennä. Teidän korkeutenne, Lady Neyla.” Dima sanoi ja kumarsi heille molemmille ja poistui vihellellen.
”Mitä hän haluaa sinusta?” Myron kysyi ja katseli Neylaa joka valkoisessa puvussaan, hihat käärittynä ja paljain jaloin näytti uskomattoman kauniilta.
”Teidän korkeutenne. Me viihdynne toistemme seurassa tällä pitkällä matkalla. Emme kumpikaan pidä näistä aatelisista emmekä tunne kuuluvamme joukkoon.” Neyla sanoi, kääntyi yhtäkkiä ja heitti viimeisen veitsensä suoraan maaliin.
”Sinulla on arvonimi. Hänellä ei.”
”Minun arvonimeni on yhtä tyhjän kanssa, teidän korkeutenne. Tiedätte sen.” Neyla kävi hakemassa veitsensä ja käveli kohti tuoliaan. Neyla istahti tyynesti alas ja katsahti Myroniin.
”Neyla. Et tiedäkään miten paljon haluaisin juuri nyt suudella sinua.” Myron sanoi käheästi ja Neylan henki salpautui. Hän näki miten Myron katseli häntä silmät palaen.
”Myron!” Neyla sihahti. ”Joku voi kuulla!”
”Tiedän. Täällä on liikaa ihmisiä. Ja sinä olet vältellyt minua, Neyla. Miksi? De Heyresin takiako?” Myron sanoi kiihkeästi ja puristi käsiään nyrkkiin.
”Älä ole hölmö, Myron.” Neyla sanoi ja nousi ylös. Hän tökkäsi Myronia sormella rintaan.
”Sanon sen vielä kerran. Minä ja Dima olemme ystäviä. Minun menemiseni eivät kuulu sinulle.” Myron nappasi kiinni Neylan kädestä ja kiskaisi tytön lähemmäs itseään. Neyla hengähti kun Myronin käsi kosketti hänen kaulassa tykyttävää suontaan.
”Sinun sydämesi hakkaa Neyla. Tiedän mistä se johtuu.” Neyla pudisteli päätään ja katsoi Myronia.
”Et tiedä. Sinä et tunne minua!”
”Sinä et anna. Mutta pian Neyla....” Myron sanoi, päästi yllättäen irti ja poistui. Neyla istui tuskastuneena ja laittoi silmänsä kiinni. Kuuma veri kiehui hänen suonissaan.
Myron käveli suoraan hyttiinsä, meni vesiastialle ja läiskytteli kylmää vettä kasvoillensa. Jos he eivät olisi olleet laivan kannella... Hän ei olisi voinut olla koskematta. Mikä siinä tytössä oli että sai hänet näin sekaisin?
”Minä näin, Myron.” Kae Romus sanoi ja Myron hätkähti. Kae oli seurannut häntä hyttiin.
”Mitä sinä muka näit?”
”Älä yritä. Näin mitä tapahtui kannella Lady Neylan kanssa. Ja todennäköisesti näki moni muukin.”
Myron heitti pyyhkeen ärtyneenä sängylleen ja istahti perässä.
”Mitä sitten?”
”Mitä sitten?!” Kae huudahti. ”Sinä et koskaan saa Neylaa, ymmärräthän?” Myron pomppasi ylös ja tarttui Kaen hartioista ravistellen.
”Miten niin? Mitä sinä tarkoitat?!”
”Lopeta!” Kae huudahti raivoissaan ja Myron irroitti kätensä mulkoillen.
”Lady Neylan arvonimi ei ikinä tule olemaan riittävän korkea kuninkaan puolisoksi.”
”Mitä?!” Myron katsoi hämmentyneenä Kaeta.
”Tulevalla kuningattarella on oltava vähintään paronittaren tai kreivittären arvonimi. Ja sen verran Neylaa tunnen, ettei hän ala sinun rakastajattareksesi.” Kae sanoi tyynesti ja seurasi miten Myron kalpeni kasvoiltaan. ”Älä nyt väitä Myron ettet ole harkinnut sitä vaihtoehtoa.”
”Väitän!” Myron huudahti. ”Neyla on liian... liian...”
”ihmeellinen.” Kae jatkoi hiljaa ja sai Myronilta mulkaisun.
”Olen huomannut, etten ole ainoa mies joka on hänestä kiinnostunut.” Myron sanoi. ”Et kai vaan sinäkin, Kae?” Kae Romus käveli pöydän ääreen, nappasi suuhunsa viinirypäleen ja sanoi tyynesti:
”En koskaan tekisi niin Teidän korkeudellenne. Mutta Lady Neyla on kaunein, älykkäin ja viehättävin nainen, jonka olen koskaan tavannut. Ja jos tilanne olisi toinen, niin....”
”Niin mitä?”
”Ei mitään, teidän korkeutenne. Tilanne on mikä se on.”
”Mitä minun sitten pitäisi tehdä, Kae?” Myron kysi ja sai Kaelta pään pudistuksen.
”En tiedä, teidän korkeutenne. En tiedä.”
Neyla olisi halunnut ottaa kengät pois ja tepastella lämpimillä lankuilla paljasvarpain, mutta sitä ei enää hän voisi tehdä. Nyt kun hän kuului, haluamattaan kylläkin, arvokkaisiin piireihin, niin se ei olisi soveliasta. Hän huomasi tutun hahmon kävelevän kohti.
”Herra Baron!” Hän huudahti ja vanha merikarhu tuli hänen luokseen.
”Neiti, olette ilmeisesti lähdössä matkalle?”’
”Kyllä vain, herra Baron.”
”Kun tulet takaisin, Neyla, voi olla että tiedät jo käsien kuvieni tarinan.”
”Kuinka niin?”
Herra Baron kyykistyi Neylan eteen ja katseli häntä silmiin. Hän puhui hiljaisella, mutta jotenkin voimakkaalla äänellä.
”Tämä matka avaa silmäsi ja koet jotain suurta ja ihanaa. Mutta tämä matka on myös käännekohta. Sinun kohtalosi on sidottu tämän maailman kohtaloon.” Herra Baron sanoi salamyhkäisesti. Neyla katsoi miehen syviin silmiin.
”Mitä tarkoitat?”
”Tarkoitan, että vieraissa maissa voi tapahtua mitä tahansa. Mutta näen sinussa kohtalon merkin. Se merkki tarkoittaa että sinulla on oleva suuri rooli tulevissa tapahtumissa.”
”Herra Baron! Missä tapahtumissa?” Neylaa alkoi jo ärsyttämään miehen salamyhkäisyys.
”Maailma on mullistumassa. Aikakausi lähenee loppuaan ja murros tapahtuu hetkenä minä hyvänsä!” Herra Baron puhui kiihkeästi ja puristi Neylaa käsivarresta.
”Mullistumassa? Miten? Mistä sinä tiedät?” Neyla kysyi kiukuissaan.
”Niin, enhän minä tiedä.” Yhtäkkiä herra Baron irroitti otteensa ja aivan kuin palasi omaksi itsekseen. ”Mutta minulla on sinulle jotain matkallesi.” Mies sanoi ja kaivoi taskujaan. Hän otti esiin pienen vihreäkantisen kirjan, jonka kannessa oli monimutkainen kuva jossa risteili oksia epämääräisessä muodostelmassa.
”Mikä se on?” Neyla kysyi ja otti kirjan käteensä.
”Siinä, on erittäin tärkeää luettavaa. Se on kirja, josta on apua sinulle murroksen tapahtuessa. Ja lisäksi,” mies jatkoi ja kaivoi taskujaan, ”minä annan sinulle tämän sormuksen.” Kaunis kultasormus ja punainen rubiini kimaltelivat auringossa. Rubiinin päällä oli sama kuvio kuin kirjan kannessa. Monimutkainen tribaali. Sormus roikkui kultaisessa ketjussa.
”Onpas se kaunis. En voi ottaa noin arvokasta lahjaa, herra Baron!” Neyla huudahti. Herra Baron panoi sormuksen Neylan kämmeneen ja sulki tytön sormet.
”Minä haluan antaa sen sinulle, sillä sinä tarvitset sitä enemmän kuin minä. Se ei ole tavallinen sormus. Pidä se ja kun tunnet olevasi yksin ja peloissasi, laita se sormeesi.”
”Hyvä on, mutta palattuani annan sen sinulle takaisin.” Neyla sanoi päästäkseen omituisesta miehestä eroon ja ripusti sormuksen kaulaansa.
”Sovitaan niin, Neyla.” Herra Baron sanoi ja lisäsi vielä:”Ole rohkea ja muista aina, että kuolemaa ei pidä pelätä. Hyvää matkaa, Lady Neyla.” Herra Baron nousi ja kumarsi kokeneesti. Neyla nyökkäsi miehelle ja katseli kun mies käveli yllättävän ryhdikkäästi pois.
”Mitä se kerjäläinen halusi?” Neyla hätkähti kuullessaan Linnean äänen.
”Rahaa, mitäpä muuta. Annoin sille lantin, raukkaparka.” Neyla sanoi ja katseli mietteliäänä Baronin perään. Miksi hän sanoi niin? Miksi hän valehtelee omalle siskolleen? Herra Baronin kummalliset puheet vaivasivat häntä yllättävän paljon.
Tuuli leyhytti Neylan hiuksia. Hän sulki silmänsä ja nosti kasvonsa kohti aurinkoa. Janonin satama oli jäänyt jo tunteja sitten taakse suuren hälinän saattelemana. Arvon kruununperijä oli saapunut laivaan ison seurueen kanssa ja torvien saattelemana. Neylalle ja Linnealle oli osoitettu pieni mutta siisti hytti, jossa heidän matkatavaransa odottivat purkamistaan. Linnea oli kadonnut heti johonkin muiden seuraan, mutta Neyla halusi päästä eroon hälinästä ja mennä pohtimaan Baronin sanoja. Neyla oli istunut laivan keulassa puisen laatikon päällä selaillen saamaansa kirjaa. Kirjassa oli ihmeellistä siansaksaa. Jotain vierasta kieltä, jota Neyla ei tunnistanut. Mitä ihmettä Baron saattoi tarkoittaa? Engelissä on ollut levottomuuksia, mutta kauppaneuvosto päätti kauppasaarron ja kaiken pitäisi olla kunnossa. Neylasta tuntui että kyseessä on suuremmat asiat kuin pienet levottomuudet ja kauppasaarrot. Miksi hänellä olisi mitään roolia maailman tapahtumissa? Ja missä tapahtumissa? Järki käskee hänen pitää niitä vain hullun miehen puheina, mutta ne silmät... niissä oli jotain suurempaa!
Myron oli levoton. Seurue kohotteli viinimaljoja matkan alkamisen kunniaksi ja piti ylväitä puheita. Linnea Wayla oli paikalla, suloisena kuin nukke. Mutta missä oli Neyla? Myron olisi halunnut kysyä sitä Linnealta, mutta ei halunnut kuulla muiden vinoilua asiasta. Myronin vasemmalla puolella istui kaunis aatelinen neito, joka räpsytteli hänelle ripsiään niin tiuhaan, että Myron huolestui jo neidon silmien terveydestä. Lounas oli ollut hyvä, viimeisen päälle. Hopeiset ruokailuvälineet ja jalokivin koristellut viinipikarit kimalsivat. Ei tämän matkan tällainen pitänyt olla, Myron ajatteli. Hän oli kaavaillut seikkailuja, vaaroja ja jännitystä. Hän huokaisi ja pyysi seurueelta anteeksi. Myron käveli ulos kannelle ja haisteli raikasta ilmaa. Hän käveli kannella ja mietti, miten selviäisi tästä matkasta sirkusseurueensa kanssa. Myron nojasi reelinkiin ja katseli laivaa. Merimiehet juoksentelivat ripeästi kannella ja huutelivat toisilleen. Eräs kansipoika luuttusi kanttaja vihelteli tuttua sävelmää, mutta Myron ei saanut laulua päähänsä. Laiva oli suuri ja raskas, mutta täynnä tykkejä ja sotavoimaa. Se oli sotalaiva. Myron käveli kohti keulaa, kun hän huomasi kaipaamansa henkilön. Kaipaamansa? Niin, hän oli kaivannut tytön seuraan. Punaiset hiukset hohtivat kultaisina auringon laskiessa, tuuli lehytteli hiuksia ja sirot ja päättäväiset kasvot olivat tyynet. Neylalla oli kirja käsissään ja silmät olivat suljettuina. Kun Myron oli muutaman askeleen päässä, Neyla avasi silmänsä ja katsoi suoraan häneen.
”Teidän korkeutenne.”
”Neyla, sano Myron.” Myron sanoi ja kumarsi kevyesti. Neyla nousi ylös ja teki lähes täydellisen hoviniiauksen.
”Teidän Korkeutenne, se ei olisi soveliasta.”
”Selvä on Lady Neyla. Saanko istua seuraanne hetkeksi?” Neyla nyökkäsi hyväksyvästi ja istui alas laatikolleen. Myron istahti viereiselle laatikolle.
”Mitä luette? Näytää vanhalta kirjalta.” Myron kysyi ja ojentautui ottamaan kirjaa. Neyla kiskaisi sen uloittumattomiin.
”Se on eräänlainen päiväkirja. Ja henkilökohtainen.” Neyla sanoi. Jostain syystä hän ei halunnut näyttää kirjaa kenellekään. Hän laittoi sen pieneen kassiinsa. Myron ei reagoinut siihen.
”Kertokaahan, Lady Neyla, vähän perheestänne.” Myron sanoi. Jahas, vai sellainen aiheen muutos, Neyla ajatteli huvittuneena. Hyvä on, Neyla ajatteli ja alkoi kertoa tarinoita lapsuudestaan. Hänen villit tarinansa kissojen jahtaamisesta ja villisialla ratsastamisesta saivat prinssin nauramaan vedet silmissä. He juttelivat pitkän tovin, kunnes Neylaa alkoi palelemaan ja hän värähti kylmissään.
”Sinulla on kylmä. Mennään sisään, luulen, että seurue ihmettelee poissaoloani.” Myron sanoi ja auttoi Neylan ylös.
”Selvä on Teidän Korkeutenne, minun pitää mennä vaihtamaan vaatteeni, tulen sitten seuraanne illalliselle.”
”Tule, haluan ystävieni tapaavan sinut. Sinä alat olla mystinen hahmo, jonka tiedetään olevan laivalla, mutta jota kukaan ei ole nähnyt!” Myron virnisti.
”Eipä minussa paljon ole katsomista. Tuskin kukaan huomaa edes läsnäoloani kaikkien niiden jalokivien kimalluksen keskellä.” Neyla sanoi huvittuneena ja palasi hyttiinsä. Myron jäi hetkeksi kannelle ja katsoi poistuvan tytön perään. Sinut huomattaisiin vaikka olisit juuttisäkissä, hän ajatteli.
Seurue piti kovaa meteliä laivan ruokasalissa. Viiniä oli maistunut jo monelle ehkä liikaakin, ja jutut alkoivat käydä tökeröiksi. Myron toivoi että olisi taas viileällä kannella Neylan kanssa. Neylaa ei vielä näkynyt. Kun hän oli palannut ruokasaliin häneltä kyseltiin missä oli olut ja missä mystinen Lady mahtoi olla. Hän ei viitsinyt kommentoida heille muuta kuin sanoi että Lady Neyla tulee pian.
Ilta oli jo pitkällä ja pimeys ympäröi laivaa. Mutta ruokasalissa kristallit kimalsivat kynttilänvalossa ja tunnelma oli lämmin.
”Missäs Lady Neyla viipyy? Eikö illallinen tarjoillakin jo pian?” Eräs aatelisneiti kysyi nyrpeänä.
”Niin, missäs tämä ”Lady” Neyla on? Eikö hän uskalla tulla meidän seuraamme?” Eräs paroni kysyi ja heitti naurunremakan päälle.
”Eihän hän oikeastaan ole ”Lady”.” Aloittanut aatelisneito sanoi tirskahtaen. ”Ehkä hän tietää tulevansa ylempiarvoisten joukkoon ja siksi pelkää!”
Myron näki miten Linnea punastui ja nipisti suunsa kiinni. Typerä hupakko, Myron ajatteli aatelistytöstä. Hän oli juuri sanomaisillaan muille vastaan kun kuuli äänen:
”Ei, en ole oikea lady. Kuningattarelle on vaikea sanoa vastaan kun hän on jotain päättänyt.” Neyla sanoi ja sai kaikkien katseet puoleensa. Myron kääntyi katsomaan ja näki henkeäsalpaavan näyn. Vihreä yksinkertainen mutta rohkea puku korosti Neylan jäntevää vartaloa ja näytti paljon pintaa. Punaiset hiukset kimalsivat kuparinvärisinä kynttilänvalossa. Kaikki tuijottivat suu auki. Myron ei ollut koskaan elämässään nähnyt yhtä kaunista naista. Myron nousi ylös ja kumarsi Neylalle.
”Lady Neyla, tiedän mitä tarkoitat. Äitini on voimakasahtoinen nainen. Mutta salli minun sanoa, että ansaitset Ladyn arvonimen.” Neyla teki hienon niiauksen ja antoi Myronin taluttaa itsensä pöytään.
”Pahoittelen, että jouduitte odottamaan.” Neyla sanoi katsoi pöydän ympärille kertynyttä väkeä. Nyrpeitä aatelistyttöjä ja muutama punakka aatelinen nuorimies.
”Lady Neyla!” Eräs mies huudahti. ”Saatte anteeksi, sillä olette ehkä hurmaavin olento, jonka olen koskaan tavannut!” Neyla yllättyi suorasukaisuutta mutta nyökkäsi kohteliaisuudelle hyvän tavan mukaan.
”Lady Neyla, saanko esitellä luottomieheni, Paroni Kae Romuksen. Joka ei säästele sanojaan, ilmeisesti” Myron sanoi huvittuneena ja näki Kaen iskevän hänelle silmää.
Pian ruoka tarjoiltiin ja puheensorina vaimeni hetkeksi. Neylan vasemmalla puolella istui nuori mies, joka esitteli itsensä Sir Thomas Lynniksi.
”En ole koskaan aiemmin tavannut ritaria. Kerrohan, miksi halusit ritariksi?” Neyla kysyi ja näki että Thomas innostui aiheesta. Hän keskusteli pitkän tovin miehen kanssa muista mantereista, historiasta ja ritarikunnan tilanteesta, kunnes kruununperijä keskeytti puheensorinan.
”Voisiko joku ilahduttaa meitä musiikilla? Tuolla nurkassa on harppu,jos joku osaisi sitä soittaa?”
Yllättäen Linnea avasi suunsa. ”Neyla, menisimmekö soittamaan?” Neylaa harmitti. Hän ei pitänyt esiintymisestä lainkaan. ”En tiedä Linnea, minun laulutaitoni ei ehkä riitä tähän seuraan.”
”Älä höpsi, laulat kauniisti. Tule nyt.” Linnea sanoi ja nousi jo ylös.
”Haluaisin kuulla sinun laulavan, Neyla.” Myron sanoi ja katsoi Neylan silmiin.
”Ole kiltti, laula meille. Emme ole tuomitsevia.” Paroni Kae virnisteli viinilasinsa äärellä. Neyla huokaisi ja nosti kätensä ylös antautumisen merkiksi. Neyla nousi ja käveli siskonsa luo joka istui harpun luona. He keskustelivat hetken esitettävästä kappaleesta ja Linnea heläytti ensimmäisen soinnun. Myron kuunteli Neylan tummaa ja vahvaa ääntä. Hetkinen, tyttöhän lauloi Vaksin kielellä! Se oli kaunis balladi ja sopi Neylan äänelle täydellisesti.
Laulun loputtua suosionosoitusten päätteeksi, Neyla ja Linnea palasivat istumaan.
”Sinä puhut Vaksia!” Sir Thomas Lynn sanoi ihaillen.
”Opin sitä eräältä temppelin munkilta, jonka sukujuuret ovat Vaksineassa. Hän pitää yllä kielitaitoaan perinteen säilyttämiseksi ja opetti kielen minulle. Olen viettänyt suuren osan lapsuudestani temppelin kirjastossa munkkien seurassa. ” Neyla sanoi.
”Mistä tuo kaunis balladi kertoi?” Myron kysyi ihastuneena. Neylasta paljastui aina uusia puolia.
Thomas puuttui puheeseen: ”Se ei ollut kovin kaunis balladi.” Hän virnisti. ”Osaan myös Vaksia, Lady Neyla!” Neyla naurahti hiukan nolostuneena.
”Pitihän se arvata, että täällä joku sitä taitaisi myös.”
”Kertokaa, Sir Thomas.” Kae huudahti.
Thomas katseli naurusta kimaltelevin silmin Neylaa ja kertoi.
”Laulussa kerrotaan Vaksinelaisesta ilotytöstä, joka murhaa oman parittajansa ja pakenee kiltaa merirosvojen kanssa Engeliin. Siellä ilotyttö tapaa kruununperijän, joka ihastuu tyttöön ja menee tämän kanssa naimisiin. Tämä on tarina siitä, kuinka ilotytöstä tuli Engelin kuningatar! ” Naiset haukkoivat henkeään muka kauhistuneina ja Neyla virnisti Myronille joka nauroi vapautuneesti.
”Pitihän minun arvata, Lady Neyla, että sinulla on varastossa vaikka mitä tarinoita! Olethan sentään kasvanut jännittävien tarinoiden parissa munkkiluostarissa!”
”Minusta tuo oli törkeää.” Sanoi eräs aatelinen tyttö. Neyla kääntyi katsomaan ja sanoi:
”Olen pahoillani. En ymmärtänyt, että se voisi loukata. Näethän, en ole OIKEASTI Lady, niin en ymmärrä näitä asioita.” Muu seurue purskahti nauruun ja tyttö hiljeni kiukusta punaisena.
"Haluan, että tyttö viedään linnaan hoidettavaksi!" Myron sanoi nostaen tajuttoman naisen syliinsä. Punaiset hiukset valuivat tytön kasvoille. Kauniille kasvoille, Myron huomasi. Samassa hän näki kuinka pullea mies juoksi heitä kohti huolestuneena.
"Neyla? Voi hyvänen aika sentään... onko hän kunnossa?" Myron arveli kyseessä olevan tytön isä. "En osaa sanoa, hän vuotaa verta ja pitäisi viedä hoitoon mahdollisimman pian." Myron sanoi.
Hänen valkoinen takkinsa alkoi värjäytyä punaiseksi. Sotilaat pitivät uteliasta väkijoukkoa sivussa. Mies katsoi Myronia tiukasti. "Minun on lähdettävä mukaanne jos viette hänet jonnekin, teidän korkeutenne." Myron ymmärsi täysin, nyökkäsi miehelle ja huusi komentonsa sotilaille. "Tuokaa vaunut tänne heti. Ilmoittakaa hänen majesteetilleen ja kunigattarelle tapahtuneesta. Vien tytön linnaan hoitoon."
Pian vaunut kolistelivat paikalle ja tytön isä huusi kalpean näköiselle vaalealle tytölle jotain joka nyökkäsi ymmärtämisen merkiksi. Myron nosti miehen kanssa tytön vaunuihin ja kiipesi itse tytön viereen. Vaunut alkoivat liikkua hitaasti kohti linnaa, sillä väkijoukko esti nopean liikkumisen.
"Hän on hyvin rohkea nuori nainen." Myron sanoi miehelle. Mies havahtui ja silitti tytön punaisia hiuksia.
"Minun nimeni on Andron Wayla ja tämä on tyttäreni Neyla." Myron katseli miestä mietteissään ja hänen sylissään makaavaa tajutonta tyttöä.
"Hauska tavata herra Wayla. Tyttäresi Neyla pelasti prinsessa Miriamin liiskaantumasta vankkureitten alle. Hän tulee saamaan kiitosta." Myron sanoi kohteliaasti. Herra Wayla naurahti ja katsoi Myronia ovelasti.
"Todennäköisesti Neyla vähät välittää suurista kiitoksista, teidän korkeutenne. Ne saavat hänet enemmän kiukkuiseksi kuin hyppimään innosta."
"Niinkö?"
"Neyla toimii usein ennen kuin ajattelee, teidän korkeutenne. Minun oli tarkoitus lähettää hänet ja kaksoissiskonsa heidän syntymäpäivälahjakseen Paronitar Devellen kanssa Engeliin muutamaksi kuukaudeksi, mutta jos hän on sairas niin en tiedä...." Mies kurtisti kulmiaan. "Toipuuko hän?"
"Minä en osaa sanoa, herra Wayla. Olemme pian linnassa, kuninkaallinen lääkäri tietää mitä tehdä."
"Toivottavasti pian, tedän korkeutenne. Hän vuotaa pahasti." Andron Wayla sanoi huolissaan ja Myron huomasi miten vaunun pohjalle kerääntyi tummanpunainen lammikko. Hän huusi ajuria kiirehtimään. Vihdoin he pääsivät linnan pihalle, jonne oli jo ehtinyt sana tapahtuneesta. Andron Wayla ei ehtinyt huomata linnan komeaa ulkoasua eikä mitään muutakaan. Hän piti huolestuneena tyttärensä kädestä kiinni samalla kun Myron kantoi edelleen tajutonta tyttöä käsivarsillaan. Jostain syystä Myronista tuntui ehdottoman tärkeältä, että tyttö selviäisi.
Ensimmäisenä tuli jyskytys. Jossain takaraivossa jyskytti kuin Mitterangin kääpiöt olisivat hakanneet moukareillaan. Sitten Neyla avasi silmänsä ja ähkäisi. Kirkas päivänpaiste pakotti silmät uudestaan kiinni. Huoneessa kuului liikettä ja kuiskaus:
"Hän on herännyt. Mene ilmoittamaan hänen korkeudelleen" Neyla rypisti kulmiaan ja ihmetteli kuulemaansa. Kummallisia unia sitä näkeekään... Neyla vaipui takaisin mustaan syvyyteen.
"Neyla?" Hän kuuli tuntemattoman äänen.
"Oletko hereillä?"
"mm-hhmm." Neyla ynähti ja yritti raottaa silmiään, mutta kirkas valo sai ne painumaan kiinni. Pian hän huomasi että huoneessa tuli hämärämpää ja hän uskalsi raottaa silmiään.
"Onko parempi?"
Neyla avasi silmänsä ja näki edessään nuoren vaaleahiuksisen miehen, joka tuntui hämärästi tutulta.
"Tunnenko sinut?" Neyla kysyi unisena ja jatkoi: "Saanko vettä?"
Mies hymyili ja nosti vesilasin Neylan suun eteen.
"Osaan minä itsekin." Neyla sanoi ja yritti kohottautua ylös mutta ei päässyt kovin pitkälle kun kaamea kipu päässä pakotti hänet takaisin makuulle.
"Ihan varmasti osaat Neyla Wayla. Mutta haava päässäsi vaatii vielä parantumista." Mies sanoi. "Ja ei, et varsinaisesti tunne minua." Neyla katseli miestä ihmetellen vähän aikaa ja huokaisi sitten.
"Leikki sikseen. Muistan että se tyttö juoksi ja ne kärryt... onko tyttö kunnossa?" Hän huolestui yhtäkkiä ja katsoi miestä. Mies oli vähän aikaa hiljaa, kääntyi katsomaan Neylaa tutkaillen.
"Kyllä, siskoni prinsessa Mirelle on ihan kunnossa ja kyselee joka päivä saisiko jo nähdä sinut." Neyla tuijotti miestä tiukasti kulmat kurtussa ja huomasi että miestä alkoi nolostuttamaan.
"Teidän korkeutenne?"
"Niin, Neyla Wayla"
"Niinpä tietysti. Pitihän se arvata." Neyla sanoi ja sulki silmänsä. Hänen kunikaallinen korkeutensa prinssi Myron. Myron istahti sängylle ja katsoi kalpeaa tyttöä.
"Minä olen Myron. Hauska tavata. Ja kiitos että pelastit siskoni hengen."
Neyla nielaisi ja tarttui ojennettuun käteen."Minä olen Neyla. Ja ole hyvä."
Myron piteli kättä ja naurahti.
"Äänesi on paljon matalampi kuin ajattelin."
"Kauankos olet sitä ajatellut?" Neyla kysyi hämmentyneenä ja kiskoi kätensä pois miehen otteesta. Myron näytti vähän nololta.
"Kolme päivää. Auringon Hetkestä on kolme päivää."
"Miten vanhempani ja siskoni voivat?" Neyla kysyi. "Älä sano, arvaan että sisareni on saanut kyntensä linnaan ja sen kaikkiin hovimiehiin. Äitini elättelee toivoa että minäkin innostuisin hovielämästä ja isäni taas pelkää että innostun hovielämästä."
"Itseasiassa, he kaikki ovat olleet hyvin huolissaan sinusta. Ja saan huutia hoitajaltasi jos väsytän sinua vielä." Myron sanoi ja poistui huoneesta vähin äänin.
Loppupäivän Neyla sai olla rauhassa lukuunottamatta hoitajaa joka hääräsi ympärillä kuin kanaemo. Neyla on aina ollut huono potilas. Äreä, kun ei pääse liikkeelle. Vihdoin illalla ovesta tuli sisään hänen äitinsä, siskonsa ja isänsä. He kaikki höpöttivät yhteen ääneen ja Neylalla tuli omituinen olo. Hän kuunteli kaikkien höpötystä ja joka toisessa lauseessa vilahteli sanat hänen korkeutensa, linna, ihanaa.
"Seis!" Neyla huusi ja perhe kääntyi katsomaan häntä kummissaan. "Voin jo oikein hyvin ja voisin mennä omaan sänkyyni toipumaan." Hurja vastalauseiden paljous selätti hänet. Perheen vierailu oli uuvuttavaa, ja kun hän vihdoin sai olla yksin, hän heitti peitot syrjään päättäväisesti. Minä en jää tähän huoneeseen pitkäksi aikaa, Neyla päätti. Varovasti hän laski jalkansa lattialle. Vähän huimasi, mutta se ei Neylaa estänyt. Odoteltuaan vähän aikaa istuma-asennossa, Neyla otti tukea sängyn pylväästä. Häntä ahdisti olla niin hienossa huoneessa. Hän kaipasi omaa huonettaan, nuhjuisia aamutossujaan ja kaupungin hälinää aamuisin. Hitaasti hän nousi ylös ja astui pari askelta. Sitten häntä alkoi huimaamaan, hänen jalkansa lähes pettivät alta ja hän joutui ottamaan tukea läheisestä tuolista. Siitä tuolin vierestä nojaamassa raskaasti hänen korkeutensa kruununprinssi Myron hänet löysi.
"Teidän korkeutenne. Olisi soveliasta koputtaa kun tulette naisen huoneeseen." Neyla sanoi väsyneenä ja huojahti vaarallisen näköisesti kohti kivistä takkaa. Samassa Myron tuli hänen luokseen, nappasi hänet syliinsä ja kantoi takaisin vuoteeseen vihaisena.
"Neiti Wayla. Te ette saa liikkua vielä."
"Teidän korkeutenne, en haluaisi olla vaivoiksi." Neyla sanoi ja vältteli miehen katsetta. Miksi se häiritsi häntä niin paljon? "Aion parantua ja lähteä huomenna kotiin."
"Neyla, älä ole tyhmä. Sinä olet sairas. En laske sinua." Myron sanoi kiukkuisena ja käveli ympäri huonetta. Neylan suu loksahti auki.
"Et laske minua?" Myron katsoi häntä ja Neyla katsoi takaisin yhtä tiukasti.
"En laske." Myron toisti.
"Katsotaanko?" Neyla kohottautui istumaan vauhdilla ja samassa vajosi takaisin sänkyyn kalpeana. Myron huolestui ja tuli sängyn laidalle.
"Kutsunko hoitajan? Oletko kunnossa?"
"Haluaisin nukkua, jos se vain sopii teidän korkeudellenne." Neyla sanoi purevasti ja Myron lähti huoneesta kiukuissaan. Neylaa harmitti. Miksi hän käyttäytyi kuin idiootti?
Neyla oli jo käymässä nukkumaan hoitajan avustuksella, kun sisään purjehti nainen , jonka Neyla tunnisti. Kunigatar Nerena. Ennen kuin Neyla ehti sanoa mitään kuningatar lähetti hoitajan pois ja istahti vuoteen reunalle.
"Neyla, haluan kiittää sinua. Pelastit tyttäreni hengen, enkä koskaan unohda sitä." Nainen huokui arvovaltaa ja kiltteyttä.
"Kiitos, teidän majesteettinne. Tein niin kuin kuka tahansa olisi tehnyt."
"Ei, Neyla. Kuka tahansa ei tehnyt niin. Sinä teit ja se oli rohkea teko."
"En voi sanoa, teidän majesteettinne, että olisin ajatellut kovin pitkään. Toimin vaiston varassa." Neyla sanoi nolostuneena.
"Siinäpä se, tyttöseni." Kuningatar hymyili, "Olen puhunut läheistesi kanssa paljon ja he kaikki kehuvat luonnettasi ja vaistoasi. Sinulla on ihana perhe. Muistan isoisäsi kun hän oli linnan leipurina." Kuningatar nousi ylös ja sanoi "Sinun ja siskosi oli tarkoitus lähteä Paronitar Devellen seuralaisina Engeliin kahdeksi kuukaudeksi."
"Engeliin? Isäkö sen järjesti?" Neyla sanoi likkuttuneena. Kuningatar nyökkäsi.
"Paronitar lähti jo, joten matka peruuntui. Ja se on tavallaan meidän syytämme."
"Ei teidän majesteettinne, se oli kohtalo." Neyla sanoi ja nolostui kun kuningatar katsoi häntä mietteliäästi. "Niin, kohtalopa hyvinkin." Nainen havahtui hetken päästä mietteistään ja jatkoi: "Olen päättänyt, että sinä saat Ladyn tittelin."
Kauhistuneena Neyla alkoi estellä. Kuningatar kuitenkin keskeytti hänet.
"Neiti Wayla. Saat Ladyn tittelin ja pääset sisaresi kanssa kuninkaallisen laivaston mukana Engeliin. Se on meidän kiitoksemme. Anna meidän kiittää sinua näin."
Neyla nyökkäsi ja sanoi: "Teidän majesteettinne. Olen kiitollinen matkasta, mutta en tarvitse tai halua mitään tekaistua arvonimeä."
Kuningatar istahti hänen sänkynsä laidalle ja katseli häntä.
"Lady Neyla. Ehkä koet että et tarvitse arvonimeä, mutta jonain päivänä se voi olla sinulle hyödyksi." Ovelasti hymyillen kuningatar jatkoi: "Poikani sanoikin, että sinä et kunnioita arvonimiä." Neyla punastui mutta sanoi:
"Kunnioitan ihmisiä, teidän majesteettinne, en nimiä tai titteleitä."
"Mielestäni se on hyvä tapa, Neyla. Ja mitä poikaani tulee, hän on niin tottunut siihen että kaikki haluavat häneltä jotain ettei osaa suhtautua sinuun kun et halua häneltä mitään. Se tekee hänelle hyvää. Nyt jätän sinut toipumaan. Ja huomenna tyttäreni Mirelle tulee katsomaan pelastajaansa. Nuku hyvin Lady Neyla."
Muutaman päivän kuluttua Neyla voi jo paremmin. Hän sai luvan lähteä kävelylle linnan sisäpihalle siskonsa kanssa, joka oli hurmioitunut hovista.
"Ajatella, Lady Neyla." Linnea huokaisi. "Minun pitää kiittää sinua, Nene. Nyt meillä on pääsy hoviin!"
"Linnea, ei todellakaan ole. Minä unohdan koko arvonimen ja pysyttelen kaukana hovista."
"Et aio käydä hovissa?! Voi miksi MINÄ en saanut arvonimeä?" Linnea tuhisi.
"Ole hyvä, luovutan sen sinulle." Neyla sanoi ja istahti sisäpihan puiston penkille lähelle solisevaa suihkulähdettä. Hän katseli siinä kimaltelevaa valoa mietteliäänä.
"Älä viitsi Nene. Mutta ainakin pääsemme kunikaallisen laivaston mukana Engeliin!" Neyla katsoi sisartaan yllättyneenä.
"Minä luulin ettet ole kiinnostunut matkustamisesta."
"No sille matkalle tulee mukaan myös paroneja, kreivejä ja muuta aatelistoa. Haluan tutustua heihin!" Linnea sanoi hiukan nolostuneena.
"Pitihän se arvata!" Neyla purskahti nauruun joka loppui kun hän kuuli Myronin äänen:
"Mukavaa kuulla teidän nauravan Lady Neyla."
"Älkää kutsuko minua Ladyksi, teidän majesteettinne." Neyla sanoi tiukasti ja näki miten hänen siskonsa liukeni paikalta niiattuaan ensin kruununperijälle syvään. Myron istui Neylan viereen penkille ja Neyla katseli hänen sivuprofiiliaan. Prinssillä oli voimakas nenä, kauniisti kaartuvat kulmakarvat ja jylhät kasvonpiirteet. Vaaleat pitkät hiukset oli kietaistu kiinni mustalla satiininauhalla.Hän oli kaunis. Neyla myönsi sen verran itselleen.
"Neyla, minä en halua sotaa kanssasi." Myron sanoi hiljaa ja ojensi hänelle pienen rasian.
"Mikä tämä on?" Neyla piteli rasiaa epäilevästi.
"Älä näytä noin epäilevältä. Se on lepyttelylahja. Olen pahoillani että olen ollut sinulle töykeä, vaikka olet vielä toipilas."
Neyla avasi rasian ja siellä kimalteli pieni keltainen lintua esittävä rintakoru.
"Se on kaunis, Myron." Neyla ei huomannut, miten Myronin silmät kirkastuivat hänen kuullessan oman nimensä lausuttavan ilman titteleitä.
"Se on Myamieren keltasirkku. Isäsi kertoi että haaveilet matkustamisesta?" Myron sanoi ja otti linnun ja asetti sen Neylan puvun miehustaan. Neyla nyökkäsi, hän oli sanaton.
"Minäkin haaveilen vieraista maista ja seikkailuista. Sain vihdoin vanhempani ylipuhuttua päästämään minut matkaan."
"Miksi he eivät haluaisi sinun matkustelevan?"
"Koska olen kruununperijä. Minulta odotetaan tiettyjä asioita, kuten perheen perustamista."
"Aivan." Neyla sanoi ja katsoi Myronia kulmiensa alta. Myronin sydän pomppasi varoittamatta tuon katseen alla.
"Varmasti sinua ahdistaa täällä? Varmasti naimakelpoisia naisia työnnetään nenäsi alle koko ajan?" Neyla kysyi.
"Kyllä. Eikä yksikään ole ollut sellainen jonka haluaisin. Ainakaan vielä." Myron sanoi." Ja vaikka olisikin, haluan ensin nähdä maailmaa." He hymyilivät toisilleen ja Neylalla oli omituinen tunne vatsanpohjassa. Aivan kuin kummallista kihelmöintiä.
"Mukavaa päivänjatkoa,Lady Neyla."
"Mukavaa päivänjatkoa, teidän korkeutenne." Myron nosti Neylan käden huulilleen ja poistui pihalta. Myron jäi ovensuuhun ja näki miten Linnea meni siskonsa luo penkille ja kumartui katsomaan rintakorua. Neyla kohotti katseensa ja Myronin sydän läikähti. Punaiset hiukset kimaltelivat auringossa ja silmät vaikuttivat syvän sinisiltä.
"Tunnistan tuon katseen" Myron kuuli äänen takaansa. Hänen ystävänsä, paroni Kae Romus seisoskeli nojaillen pylvääseen.
"Minkä niin Kae?" Myron kysyi poissaolevasti.
"Tuon katseen, joka sanoo että 'tuon naisen haluan'" Kae naurahti.
"Älä viitsi Kae."
"Olen tosissani, Myron. Mutta mikäs tuota on halutessa – uskomaton ilmestys. Eikä siskokaan ole yhtään hullumpi..."
"Kae, lopetahan nyt." Myronia häiritsi Kaen puheet.
"Mitä? Enkö saa puhua lintusestasi näin?" Kae kiusoitteli. "Tule, isäsi kutsui sinua. Hän haluaa puhua matkastasi."
"Neyla, aivan turhaan kiukuttelet hänen korkeudelleen." Linnea sanoi ja kumartui tutkimaan rintaneulaa. "Tiedäthän, että hän kantoi sinut linnaan sieltä kadulta? Eikä suostunut nukkumaan ennen kuin saatiin tietää sinun toipuvan?" Neyla hätkähti ja katsoi Myronin perään, joka myös katsoi häntä. Neylaa vaivasi miehen huomio.
"Puhutaan jostain muusta. Meidän täytyy koota matkatavaramme pian. Lähtö on jo viikon päästä!"
]]>
Myron on Korian kuninkaan ensimmäinen ja näillä näkymin ainoa poika. Janonin kaupungissa sijaitseva palatsi oli ollut pojan privaatti paratiisi aina siihen asti, kunnes kuningas päätti että hänen poikansa pitää alkaa suhtautumaan tulevaan kuninkuuteensa vakavasti. Tämä tarkoitti sitä, että viisitoistakesäisestä saakka Myron oli kulkenut isänsä mukana useissa tylsissä tapaamisissa ja seremonioissa. Tänään olisi vuorossa taas yksi seremonia, mutta kerrankin ihan mukava. Oli Auringon Hetki ja se tiesi iloisia ihmisiä ja myöhemmin linnan kellarissa mukavia olutjuhlia hyvien ystävien kanssa. Myron oli kaksikymmentäkaksi, ja kaikki naimattomat aateliset naikkoset kipittivät hänen perässään tarjoten itseään hänelle vaimoksi tai rakastajattariksi. Hän oli vakaasti päättänyt, että hauaa nähdä ensin maailmaa ennen kuin valitsee vaimonsa, joten hän vietti päivät milloin pakoillen isänsä käskyjä ja milloin hovin hameväkeä. Tämän päivän seremoniassa hän näkisi kyllä naimattomia naisia riittämiin. Keskikesän juhlan aikaan nuoret naiset olivat koreimmillaan ja suorastaan odottivat miesten ihailevia katseita.
Miespalvelija koputti oveen ja tuli hänen kutsustaan sisään. Seremoniaa varten piti pukeutua valkoiseen, ja tänä vuonna linnan räätäli oli ylittänyt itsensä prameilussa. Kultaiset ja keltaiset nauhat risteilivät valkoisessa takissa saaden sen kimaltamaan auringossa. Myron tuhahti vaatteileen ja lähti kohti linnanpihaa jossa kultaiset vaunut jo odottivat. Hän näki äitinsä, keltatukkaisen ja ylvään naisen joka hymyili lämpmästi nähdessään poikansa. Vaunuissa oli jo myös hänen pikkusiskonsa, Mirelle, joka oli vasta viisivuotias. Hän kuuli pauhaavan äänen selkänsä takaa
"Huomenta poika!" Kuningas Tyrel saapui loistaen kilpaa auringon kanssa.
"Huomenta teidän majesteettinne."
"Kaunis päivä Auringon Hetkelle, eikö vain?"
"Kyllä, isä."
"Tänään olisi oiva hetki etsiä itsellesi vaimo." Myron kohotti kulmiaan. Tällä kertaa kuningas meni suoraan asiaan.
"Niinpä niin isä." Myron sanoi tuskastuneena. "Tiedät kyllä mitä haluan tehdä."
"Matkustaa!" Kuningas tuhahti. "Tärkeämpää on saada kuningaskunnalle perillinen!" Kuningas jyrähti ja kipusi vaunuihin. Tämä keskustelu käytiin samalla kaavalla lähes joka päivä. Kuningatar Nerena, palatsin sielu ja valo puuttui puheeseen kyllästyneenä.
"Anna pojan mennä muutamaksi kuukaudeksi matkalle. Sitten hän tulee tyytyväisenä takaisin ja alkaa etsimään itsellensä vaimoa."
"Oletko sitä mieltä?" Kuningas kysyi ja vilkaisi vaimoaan hellästi.
"Kyllä olen."
"Hyvä on. Äitisi takia annan sinun mennä, mutta sen jälkeen menet naimisiin!" Kuningas sanoi pojalleen ja antoi vaunuille lähtökäskyn. Myron lähetti äidilleen kiitollisen katseen. Kuningatar Nerena oli kansan mielestä kaunis nukke, joka sopi hyvin kuninkaan käsivarteen. Tosiasiassa, kuningas luotti vaimoonsa hyvin monissa poliittisissakin ongelmissa, sillä kaikkien vuosien kuluessa hän oli oppinut luottamaan vaimonsa viisauteen ja päättelykykyyn. Kuningas oli jo taipunut poikansa pyyntöön mielessään, mutta antoi pojan vielä vähän hiostua paineessa. Paineensietokyky oli tärkeää, ja kuningas nautti saadessaan ojentaa ja kouluttaa ainoaa poikaansa.
Suuret portit kolahtivat auki ja vaunut jylisivät kaupungin pääkadulle. Ihmisiä parveili kaduilla hurraten kuninkaalliselle perheelle ja heidän ylleen satoi kukkia ja kimaltavaa paperisilppua. Mirelle nautti hihkuen joka hetkestä ja vilkutteli iloisesti hurraaville ihmisille. Vaunut liikkuivat hitaasti ylväiden hevosten vetäminä, ja perinteiseen tapaan vaunujen perään muodostui pitkä ja värikäs kukue kaupunkilaisista. Kulkueessa laulettiin ja soitettiin. Sankareista kertovat balladit, hilpeät rakkauslaulut ja iloiset kaskut siivittivät kuningasperheen matkaa, ja Myron nautti myös olostaan. Auringon Hetken perinteenä on, että kuninkaallinen perhe valitsee suosikkinsa kaupungin kilpailukojuista. Vuosittainen perinne aiheuttaa kauppiaiden keskuudessa kummallisen hurmostilan jo muutamaa viikkoa ennen tapahtumaa. Jokainen pyrkii löytämään parhaimman reseptin, kauneimman esineen, suurimman jalokiven tai eksoottisimman eläimen nähtäväksi. Yleensä kuninkaallisen perheen valitsemat suosikit pääsevät juhlapäivälliselle hoviin ja sen jälkeen linnan tilaukset piristävät huomattavasti valittujen kauppaa. Kulkue lipui kohti kaupungin aukiota, jossa lisää juhlaväkeä oli odottamassa hurraahuutojen kera. Kuninkaallinen perhe nousi vaunuista ja jalkautui toriväen keskelle. Tämä on ainut kerta vuodessa, kun kadunväki pääsee näin lähelle kuninkaallisia. Prameilevat puvut ja asema estävät kuitenkin monet lähestymisyritykset. Myös tiukkailmeiset kaartilaiset seipäineen ja miekkoineen pitävät liialliset tuttavallisuusyritykset minimissään.
"Noniin, eiköhän hoideta tämä. Menisitkö Mirellen kanssa katselemaan kojuja? Hän ikävystyy meidän seurassamme." Kuningatar sanoi Myronille, joka tiesi että oli näin vapaata riistaa kaikille kaupungin naimattomille tytöille. Huokaisten hän suostui, sillä ei viitsinyt riskeerata isänsä aiemmin antamaa lupausta. Kuninkaallinen perhe jakaantui, ja Myron lähti pikkusiskonsa kanssa toiseen suuntaan ja kuningasparin suunnatessa torin vastakkaiselle puolelle.
Linnea ja Neyla seisoivat sievissä punaisissa esiliinoissaan, aamuauringon kajossa Waylan herkun kojun vieressä ja katselivat kasvavaa hulinaa. Heidän isänsä hyräili tyytyväisenä aina kun ei keskustellut asiakkaiden kanssa. Vielä olisi hetken aikaa rauhallista, mutta pian tyttöjenkin apua tarvittaisiin. He olisivat apuna suurimman hälinän aikaan, mutta saivat lähteä valmistautumaan illan juhliin ajoissa. Linnea jutusteli komean nuoren miehen kanssa, joka ihaili kovaan ääneen neitosen kauneutta. Tämä sai Herra Waylan kurtistelemaan kulmiaan nuoren miehen suuntaan, joka ei kuitenkaan tätä huomannut. Miehet halusivat heidän seuraansa illan juhlissa. Neyla torjui miehen seuralaisen lähestymisyritykset ja haukotteli. Hänellä oli tylsää. Äkkiä Neyla huomasi kadunkulmassa puulaatikon päällä vanhan miehen, joka pelasi u'sushkia, vanhaa kivipeliä. Hän tunsi kovaa halua mennä miehen luokse, mutta puri huultaan miettiessään velvollisuuksiaan kojulla. Kyllä he sitten häntä huutaisivat. Neyla sanoi siskolleen poistuvansa kojulta, mutta Linnea oli liikaa miehen lumoissa jotta olisi kiinnittänyt häneen mitään huomiota. Huokaisten Neyla jätti nuorenparin rauhaan ja käveli päättäväisesti miehen luo.
"Hei, saanko liittyä peliin?" Neyla kysyi ja vanha mies säpsähti. Miehellä oli resuinen ulkomuoto, valkea parta ja arpia kasvoissaan. Mies katseli häntä kulmat kurtussa.
"Sinä olet nuori, ja nainen." Mies sanoi murahtaen. Hänellä oli kirkkaat ja valppaat silmät ja Neyla huomasi miehen käsissä tatuoituja kuvioita. Näyttivät käärmeiltä ja miekoilta.
"Ja sinä olet vanha, ja mies." Neyla sanoi takaisin ja sai miehen naurahtamaan.
"Istu alas. Osaatko pelata u'sushkia? Tiedätkö, että tämä peli on tuhansia vuosia vanha ja sen toi meille Koriaan Vaksinelaiset munkit." Neyla nyökkäsi. Hän oli viettänyt monia päiviä lyhyestä elämästään temppelin kirjastossa ja tiesi pelin historian. Siellä hän oppi pelaamaankin.
"Olen pelannut temppelin munkkien kanssa. En ole kovin hyvä kylläkään." Neyla sanoi pahoitellen. Mies murahti, tarjosi likaisen lasin jossa oli viiniä ja kumartui pelilaudan ylle. Neyla hymyili, istui alas ja keskittyi peliin.
"Fiksu siirto Nene, mutta ei auta." Vanha mies, Baron nimeltään sanoi ja purskahti nauruun. He olivat pelanneet jo hyvän aikaa ja Neyla oli alkanut pitää tästä vanhasta miehestä.
"Jäit loukkuun."
"Niinpä näyttää Baron." Neyla naurahti ja joi lasin tyhjäksi. Yhtäkkiä hälinä koveni.
"Mitäs nyt tapahtuu?" Neyla kysyi ja vilkaisi ohimennen kuhisevaan väkijoukkoon.
"Kuninkaallinen perhe tulee. Kohta on kojujen kilpailun aika." Baron sanoi ja Nene hyppäsi pystyyn.
"Lupasin auttaa isäni kojulla. Nyt minun on mentävä Baron, mutta pelataan joku päivä uudelleen." Neyla sanoi hymyillen, mutta säikähti kun mies tarttui Neylaa käsivarresta ja tuijotti häntä tiukasti silmiin tutkimaton ilme kasvoillaan. Hän sanoi:
"Sinulla on paljon ihmeellisiä tapahtumia edessäsi, Nene. Muista, että kuten u'sushkissa, elämässäkin pitää harkita siirtonsa tarkkaan. Aina ei ole viisasta liikkua, vaan odottaa muiden siirtoja ennen kuin valitset oman tiesi.Mutta joskus, on toimittava nopeasti, sillä muuten menetät monta kiveä laudalta" Neyla katsoi miehen kirkkaisiin silmiin ja aisti niissä jotain kummallista ja jotain... suurempaa.
"Ja sinä, Baron, saat joku päivä kertoa minulle, mistä sait nuo kuviot käteesi ja arven poskeesi." Neyla sanoi hiljaa ja tutki mihen ilmettä. Baron hätkähti hiukan mutta hymyili sitten ja taputti Neylaa ystävällisesti poskelle.
"Missä olet ollut Neyla?" Linnea kysyi kiukkuisena heristäen veistä jolla oli leikannut pullapitkoa. "Olen saanut yksin olla isän apuna!" Neyla ei kommentoinut mitään, otti vain paikkansa kojun viereltä ja ihmetteli kummalista tunnetta. Aivan kuin hän olisi sairas, sillä häntä kihelmöi oudosti. Toivottavasti hänen juomansa viini ei ollut pilaantunutta.
Kojulla kävi kova kuhina ja aukiolta näytti valuvan iso massa ihmisiä kohti Waylan herkkua.
"Pulinat pois, kunikaallinen perhe tulee." Herra Wayla sanoi tiukasti ja komensi tyttärensä sivuun. Hän halusi itse tarjota kuninkaalle uutta piirastaan. Waylan pettymykseksi väkijoukosta erkanikin pieni tyttö joka veti perässään hiukan vaivaantunutta nuorta miestä. Linnea tietenkin tunnisti miehen heti ja valahti kalpeaksi. Hän istui alas kärryn reunalle sopertaen jotain itsekseen ja lehytteli kasvojaan kädellään. Neyla kummasteli siskonsa käytöstä ja oli juuri kumartumassa katsomaan hänen vointiaan kun kuuli kujalta kovaa meteliä. Ylhäällä kujalla kymmenkesäiset pojankoltiaiset leikkivät ritsoilla ja saivat lasipullon hajalle. Vieressä ollut aasi säikähti ja lähti juoksemaan. Katua pitkin jylisteli pillastunut aasi pienien ja rämien kärryjen kanssa. Neyla näki miten pieni tyttö kiljaisi nähdessään pienen kissanpennun tiellä, irroitti kätensä miehen kädestä ja lähti juoksemaan kohti pentua. Nuori mies jäi väenpaljouden eristyksiin ja kärryt kolisivat kovaa vauhtia kohti pientä tyttöä! Hän näki tämän kaiken kuin hidastettuna. Tyttö kumartui kohti kissanpentua kun Neyla vihdoin tajusi liikkua. Hän juoksi kadulle, tönäisi matkallaan pyylevän ja kiroilevan herrasmiehen kumoon, sai tyttöä kiinni käsivarresta ja nappasi hänet mukaansa liikkuen samalla kohti kujan seinustaa. Viime tipassa hän sai tytön pois kujalta, kierähti tytön päälle suojaten kärryjen rikkonaiselta aisalta. Samassa Neyla huusi, hän tunsi miten ensin hänen päähänsä osui jotain kipeästi, sen jälkeen hänen selkäänsä viilsi jokin pitkän matkan lapaluusta alaselkään saakka. Pian kärryt ja aasi olivat jylisseet ohi ja tuli aivan hiljaista. Neyla nosti päänsä varovasti ja näki kuinka viisi aseistettua sotilasta erkani väkijoukosta häntä kohti. Neyla nousi istumaan varovasti ja katsoi tyttöä, joka itki säikähdyksestä mutta näytti olevan kunnossa. Tyttö ripustautui Neylan rintamukseen kiinni ja nyyhkytti.
"Ei mitään hätää, kaikki on kunnossa" Neyla sanoi tytölle ja silitti tytön hiuksia.
"Miten kisulle kävi?" Tyttö kysyi nyyhkytyksen lomasta. Neyla hymyili ja sanoi
"Kisu ehti turvaan, se on paljon meitä vikkelämpi."
"Varmastikko?"
"Ihan varmasti."
Samassa sotilaat olivat hänen luonaan, osoittivat häntä seipäillä ja käskivät kovaan ääneen nousta ylös. Yksi jopa tarttui häntä käsivarresta ja riuhtaisi ylös ja Neyla vingahti kivusta. Selkään osunut aisa oli viiltänyt pahasti.
"Päästäkää hänet irti heti!" Kuului kova ääni sotilaiden takaa. Pieni tyttö irroittautui ja juoksi ääntä kohti nyyhkyttäen. Sotilaat väistyivät ja heidän takaansa paljastui nuori mies valkoisessa loisteliaassa takissaan. Pieni tyttö oli hänen sylissään. Sotilaat päästivät irti ja samalla Neyla kaatui kipeästi maahan kun sotilas ei enää pitänyt häntä pystyssä. Hän kokeili päätänsä ja näki miten käsi värjäytyi punaiseksi. Silmissä alkoi mustua ja Neyla ehti vain nähdä huolestuneet kasvot kumartuneena ylleen kun kaikki pimeni.
"Löysittekö mitään mielenkiintoista?" Myyjätär tuli hänen luokseen ja herätti Neylan haaveistaan. "Voisinko tätä harmaata pukua kokeilla?" Neyla sanoi ja myyjätär katsoi epäilevästi.
"Harmaata? Eikös nuoren tytön kannattaisi Auringon Hetkeä varten pukea ylleen jotain pirteämpää? Miten olisi tämä vaaleanpunainen?" Myyjätär nosti esille kamalan vaaleanpunaisen hörselön. Neyla huokaisi ja oli juuri sanomaisillaan myyjättärelle mitä hänen mielestään puvulle voisi tehdä, kun hän kuuli miesäänen sanovan, "Mielestäni neidille sopisi hyvin tämä vihreä." Neyla kääntyi katsomaan taakseen tullutta miestä, joka piti harmaaseen taittuvaa vihreää pukua käsillään.
"Kyllä, olette aivan oikeassa!" Myyjätär huudahti ja tyrkkäsi puvun Neylan syliin ja tönäisi pukeutumishuoneeseen. Neyla tuhisi kiukuissaan samalla kun puki pukua päällensä. Juuri tämän takia hän inhosi ostoksilla käyntiä. Tuntemattomat ihmiset kuvittelevat tietävänsä mitä hän haluaa. Neyla astui ulos huoneesta ja etsi katseelaan peiliä kunnes ihmetteli miksi oli niin hiljaista. Kaikki kolme miestä tuijottivat ja myyjättäretkin katselivat posket punaisina. Linnea seisoi suu auki.
"Mitä? Kasvoiko minulle sarvi vai mitä?" Neyla tiuskaisi ja sai toiseen myyjään eloa. Myyjätär ohjasi Neylan peilin luo ja Neyla hätkähti. Peilistä katsoi punatukkainen hyvin tiukkaan ja hyvin avonaiseen pukuun pukeutunut nainen. Puku oli kaunis ja se sai Neylan punaiset hiukset hohtamaan. Aivan liian rohkea Neylan makuun. Hän säpäshti kuullessaan miehen äänen selkänsä takaa,
"Oikeassa olin. Näytätte aivan hurmaavalta."
Neyla katsoi peilin kautta nuorta miestä tuimasti. Tumma oliivin värinen iho ja kiiltävä musta tukka. Miehellä oli puhtaanvalkoinen löysä ja avonainen paita ja tummansiniset housut. Mustat, syvät silmät tuijottivat Neylaa kipunoiden. Ilma tuntui kihelmöivän hänen ympärillään. Neylaa kiukutti mutta päätti ettei anna miehelle tyydytystä siitä.
"Hyvä. Otan sen." Neyla sanoi ja poistui takahuoneeseen sydän jyskyttäen. Poistuessaan hän näki peilistä yllätyksestä kirkastuneet silmät ja polvet veteläksi saavan valkoisen hymyn. Kun hän tuli takaisin, miehet olivat poistuneet.
]]>