<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Queho

 

Voimasormus, Queho, valmistettiin kuusisataa vuotta sitten. Sen teki yksi kuuluisimmista Shontareista, Tydlien. Tydlien oli ennustaja, sukunsa mahtinainen ja ensimmäisen huoneen Shontar. Sormuksen mahti piilee historiassa. Pahin pelon laukaisija on yksinäisyys ja kuolemanpelko. Niinpä Tydlien, jolla oli jo taustallaan mahtisuku, halusi taata sukunsa shontareille avun vaikeina hetkinä. Sormuksen kantaja pääsee kosketuksiin sukunsa vainajiin, kuolleisiin shontareihin. Sormuksen kantaja ei ole koskaan yksin, vaan saa tuekseen vuosisatojen viisauden. Sormusta ei voi käyttää kukaan muu kuin Tydlienin perillinen. Muut sitä käyttävät eivät hyödy siitä mitään.

 

Sormuksen kantaja kantaa Tydlienin ja Suvun merkkiä. On ennustettu, että suvun merkki tulee nostamaan maailman mullistuksen jälkeen. (ks. sivu 78, Mimienin ennustukset.)

 

 

Neyla, Hugo ja Ansha pääsivät myöhään illalla Turmolaan. Oli liian myöhäistä vierailla temppelissä, niin he päättivät majoittua majatalossa. Neyla kertoi, että hän halusi päästä Villin Vaskikellon kievariin. Turmola oli kaunis, mystinen kaupunki. Siinä ei ollut samanlaista prameilua kuin Gyamarissa, mutta sen pienet kujat, huumaavat tuoksut ja mosaiikkikoristukset olivat hurmaavia! Kaupunkilaiset olivat nauravia, laulavia ja leppoisia. Matkalaiset kiertelivät kaupungin pieniä kujia ja päätyivät lopulta pienen, mutta siistin kievarin eteen. Neyla nielaisi ja astui sisään.

Ei ollut epäselvää, mistä kievarin nimi oli tullut. Salin kattoa koristi suurin ja kummallisin vaskikello, minkä Neyla oli koskaan nähnyt. Se oli mutkikas, kiiltävä ja jotenkin unenomainen. Todellakin villi! Kievari oli siisti, ja siellä oli paljon asiakkaita. Juopuneita paikallisia miehiä enimmäkseen. Neyla meni tiskille Hugo ja Ansha perässään. Tiskin takana oli kaunis, raskaana oleva nainen.

”Mitä saisi olla, neiti?” Nainen kysyi. Neylan henki salpautui. Yhdennäköisyys oli järkyttävä! Nainen oli kuin ilmetty Dima. Neylan silmät täyttyivät kyynelistä.

”Oletko sinä Leyla?” Nainen nyökkäsi kummissaan.

Leyla näki edessään punatukkaisen, päivettyneen ja väsyneen näköisen naisen, jolla oli hämmentävät tummansiniset silmät. Naisen seurassa oli tuimailmeinen parrakas mies ja vakava tumma nainen.

”Minä olen Leyla. Kuka kysyy?” Neyla nieleskeli kyyneliään.

”Tuon terveisiä Dimalta.” Neyla sai juurikin sanottua kunnes hänestä tuntui ettei saanut enää henkeä.

”Dima? Mikä veljelläni on?” Leyla havahtui kuin horroksesta ja järjesti Neylan ystävineen pikaisesti takahuoneeseen. He istuttivat Neylan alas ja juottivat hänelle hiukan viiniä.

”Leyla.” Neyla sanoi ja otti naista käsistä kiinni. Leyla katsoi noihin surullisiin sinisiin silmiin ja alkoi pyörittämään päätään epätoivoisena.

”Ei...”

”Leyla, Dima on kuollut.”

”EI!” Leyla purskahti itkuun ja istui lattialle.

”Miten? Hänen piti olla täällä tänään tarvikkeineen!”

”Tiedän. Olin hänen mukanaan. Ne olivat gargotheja. Hyökkäsivät eilen illalla.”

”Gargotheja? Hyökkäys! Oleko varma?” Leyla katsoi epäilevästi Neylaa. Hugo selitti tilanteen ja Leyla alkoi uskoa. Neyla otti Leylan kädet omiinsa ja sanoi:

”Dima oli urhea mies. Hän pelasti henkeni. Hän on myös tulevan lapseni isä.” Leyla katsoi Neylaa hämmentyneenä. Pian hän hymyili kyynelten läpi.

”Lapsi. Diman lapsi.”

”Niin. Minä rakastin häntä, Leyla.” Neyla sanoi ja nuo naiset kokivat yhteistä tuskaa menetyksestä. Neyla kertoi miten oli tavannut Diman ja Leyla kertoi tarinoita Diman lapsuudesta. Neyla, Ansha ja Hugo saivat huoneet ja ennen nukkumaanmenoa Leyla halasi Neylaa ja kuiskasi:

”Menetin veljen mutta sain siskon.”

 

Myron tuijotti muurinharjalta etelään. ”Tuolla jossain Neyla on. Onko hän elossa?”  Mutta Myron tiesi että olisi jotenkin tuntenut, tiennyt, jos Neyla olisi kuollut. Myron näytti väsyneeltä ja kalpealta. Hän oli neuvotellut viikon ajan Engelin kunikaan kanssa kauppasuhteista ja he eivät päässeet yhteisymmärrykseen. Jos Kuningas ei joustaisi yhtään voisi maailman kauppaneuvosto hyvinkin päättää kauppasaarron jatkamista. Myron oli saanut isältään, kuninkaalta käskyn neuvotella kauppasopimus. Mutta jostain syystä Myron uskoi, että maailmassa oli meneillään muutakin. Se oli ärsyttävää. Aivan kuin pään vieressä olisi joku hahmo, mutta kun käännät pääsi niin et näe sitä. Samanlainen tunne Myronilla oli koko ajan. Jotain oli meneillään. Myron tuijotti synkkänä etelään avautuvaa viidakkoa. Missä oli Neyla? Myron havahtui kun hän kuuli yskäisyn takaansa.

”Teidän korkeutenne? Teille on viesti, mies halusi antaa sen henkilökohtaisesti.”

”Selvä, minä tulen.” Myron innostui. Vesti Neylalta! Hän suorastaan juoksi miehen luo joka seisoi väsyneenä ja nääntyneenä linnan pihalla.

”Teidän korkeutenne prinssi Myron?” Mies kysyi.

”Minä olen.”

”Minulla on teille viesti Lady Neylalta.” Mies sanoi ja ojensi kirjeen Myronille.

”Kiitos. Voitte poistua.” Myron sanoi nähdessään miehen olevan kaatumispisteessä. Joku oli pielessä! Jotain oli sattunut! Mies oli selvästi ratsastanut päiväkausia! Kädet täristen Myron avasi kirjeen.

 

Myron armaani,

 

Paljon on sattunut matkalla. Muistatko kun sanoin, että minun pitää selvittää jotain itsestäni? Olen selvittänyt sen. Mutta en voi paljastaa sitä tässä. Meidän kimppuumme hyökättiin. Kaikki muut paitsi tämä viestinviejä ja minä ovat kuolleet. Myron, minä jatkan yksin matkaani kohti Turmolaa. Minulla ei ole muuta vaihtoehtoa. Löydät minut Turmolasta, jos pääsen sinne asti.

Myron, maailmassa tapahtuu kummia. Kaikki muuttuu. Varjo nousee ja pimeys valtaa maan. Tarvitsen sinua. Pelkään tätä uutta itseäni ja pelkään sitä pimeyttä joka vääjäämättä laskeutuu maailmaan. Tarvitsen tukeasi, valoasi. Minua jahdataan, ja voi olla, etten koskaan selviä. Jos en selviä, niin tiedä tämä: rakastan sinua.

 

Sinun,

Neyla

 

”EI!” Myron huusi tuskissaan ja painui polvilleen keskelle linnan pihaa. Neyla. Hänen Neylansa peloissaan, paossa! Paroni Kae tuli juosten hänen luokseen.

”Teidän korkeutenne! Mitä on sattunut?” Kae auttoi Myronin ylös ja Myron ojensi kirjeen hänelle sanomatta sanaakaan.

”Meidän on lähdettävä Turmolaan, Kae.” Myron sanoi tuimana.

”Myron. Me tarvitsemme asevoimia. Lähetän viestin Janoniin. Joukot ovat täällä viikossa.” Kae sanoi. Myron pyöritti päätään tuimana.

”Ei. Minun on lähdettävä heti.”

”Ettehän te voi! Te olette Korian kruununperijä! Teidän on ajateltava muutakin kuin itseänne! Teillä on velvollisuus kansaanne kohtaan, Myron.” Kae sanoi tuimana. Myron katsoi Kaen silmiin ja sanoi:

”Minä tiedän, Kae. Mutta minun vaistoni sanoo, että minun on matkustettava heti Turmolaan. Pyydä lisäjoukkoja Koriasta. Kuninkaallinen kaarti. Pyydä myös Engelin kuninkaalta apua. Jos hän ei sitä tarjoa, maamme välit ovat poikki.” Myron laski kätensä Kaen harteille.

”Kae Romus. Haluan, että sinä otat vastuun tästä operaatiosta. Sinuun voin luottaa. Tässä on kyseessä nyt jotain suurempaa. En lähde pelkästään Neylan vuoksi. Minun vaistoni pakottaa minut matkaan.”

”Teidän korkeutenne.” Kae sanoi ja polvistui prinssin eteen. ”Luotan vaistoonne. Ottakaa Sir Thomas Lynn mukaan. Ja hänen soturinsa. Lähtekää pian.”

”Kiitos, Kae. Toimi hiljaa ja hienovaraisesti. Pyydetään Engelin apua vasta kun se on aivan välttämätöntä. Palaa siis Janoniin ja ala hiljaa varustaa kaartia. Kirjoitan muutaman kirjeen. Isälleni sekä Engelin kunikaalle. Varaudu siihen että hän kieltäytyy avunannosta. Silloin voi olla että joudut käyttämään diblomaatin etujasi. Kulje valossa, ystäväni.” Myron sanoi ja halasi luottomiestään, ystäväänsä Kae Romusta.

Miehet lähtivät linnanpihalla eri suuntiin, molemmat päättäväisenä, molemmat varmoina. Myron ei osannut selittää omaa varmuuttaan ja hän tiesi, että hänen isänsä epäilisi. Mutta miten hän selittäisi lähtönsä? Miten hän selittäisi sen, jos Engelin ja Korian välille syttyisi sota?

 

Neyla ja Ansha kävelivät suuren temppelin ovesta sisään. Kuumuus liimasi Neylan yksinkertaisen puuvillaisen tumman puvun hänen selkäänsä kiinni. Hän olisi voinut liikkua housuissa, mutta temppeliin mentäessä oli hyvä pukeutua korrektisti. Virheestään oppien, Neyla oli nyt pujottanut sormuksen takaisin kaulaansa ja se laskeutui tutulle paikalleen hänen rintojensa väliin. Temppelissä oli viileää. Neyla tunsi rauhoittuvansa ja virkistyvänsä.

”Tämä temppeli saa aina sen minussa aikaan, Neyla.” Ansha sanoi ja Neyla katsoi häntä kummissaan.

”Pystyn myös joskus ikäänkuin lukemaan ajatuksia. Tai ennemminkin tunteita. Ja sinut valtasi äsken rauha ja tyyneys.” Neyla hymyili Anshalle, joka oli hänen ainoa turvansa tällä hetkellä. Jokohan Myron oli saanut hänen viestinsä?

Heitä vastaan tuli kevyeeseen kankaaseen verhottu nainen, joka kumarsi pienesti heille molemmille. Nainen hymyili heille ja sanoi:

”Tervetuloa Oppalan temppeliin.”

”Kiitos.”

”Addessa ottaa teidät vastaan. Olkaa hyvät ja seuratkaa.” Neyla katseli ympärilleen ihmeissään ikivanhassa temppelissä. Janonissa ei ollut mitään näin vanhaa! Tämä temppeli oli varmaan lähes seitsemänsataa vuotta vanha! Seinillä kierteli kuvasarjat historiallisista tapahtumista, pienet hopeakellot helisivät leppoisassa trooppisessa tuulessa. Kesä oli nyt kuumimmillaan Engelissä. Täällä maan eteläosissa se oli vieläkin kuumempi kuin Gyamarissa. Gyamar oli meren rannalla, ja siten siellä ei koskaan tullut samanlainen painostava helle. Mutta temppelissä oli viileää. Heidät johdatettiin pieneen salonkiin, jossa oli lattialla tyynyjä ja paljon katosta roikkuvia harsomaisia kankaita. Kankaat muodostivat pienen pesän huoneen keskelle, jossa seisoi vanha, hopeahiuksinen ylväs nainen. Naisella oli valkoinen kaapu päällään ja vain yksi koru, suuri kultainen medaljonki kaulassaan.

”Ansha, ystäväni. Tervetuloa.” Nainen halasi Anshaa lempeästi ja kääntyi Neylan puoleen.

”Ja sinä olet varmaan Neyla. Tervetuloa.” Nainen kätteli Neylaa ja katsoi hänen silmiinsä tiukasti.

”Ansha kirjoitti minulle ja kertoi että te olette tulossa.” Nainen kertoi kun Neyla yllättyi kuullessaan nimensä.

”Istukaa alas ja ottakaa kylmää teetä. Se on oivallista janojuomaa näin kesähelteellä.” He istuivat alas ja Addessa kaatoi heille hiljaisuuden vallitessa. Neyla oli tyyni ja rauhallinen. Kellojen helinä, ympärillä liehuvat kankaat ja addessan rauhallisuus tekivät hänelle hyvää. Neyla hymyili.

”Huomaan, että voit jo paremmin, Neyla.” Addessa sanoi.

”Kyllä. Voin hyvin, addessa.”

”Kertokaahan sitten, lapseni, miksi tulette luokseni kesän kuumimpana päivänä ja huoli katseessanne?”

”Luulen, että aikakauden murros on alkanut.” Ansha sanoi. Addessan kasvoilta ei näkykyt yllättyneisyyttä.

”Luulin että yllättyisit!” Ansha sanoi kummissaan. Addessa hymyili ja sanoi:

”Mikään tässä maailmassa ei yllätä minua. Neyla, kerrohan, mikä tyttäresi nimeksi tulee?”

Neyla hätkähti. Naisessa oli ilmeisesti paljon muutakin kuin hän antoi ymmärtää. Neyla päätti mennä tilanteen mukana ja hymyili addessalle.

”Chiarra. Lapsen isä päätti sen ennen kuolemaansa.”

”Chiarra.” Addessa maisteli nimeä. ”Se kuulostaa kauniilta nimeltä.”

”Mitä me teemme? Kenelle ilmoitamme?” Ansha kysyi addessalta. Addessa huokaisi ja asetti kuppinsa pienelle pöydälle.

”Ansha. Sinä olet aina niin hätäinen. Hyvä on. Kerrohan Neyla mitä sinä haluaisit tehdä.”

Neyla katseli naisia kulmat kurtussa. Hänhän oli tullut tänne neuvoa kysymään!

”Tiedän, Neyla. Kerrohan nyt vain.” Addessa sanoi pieni hymynkare huulillaan.

Neyla huokaisi ja sulki silmänsä hetkeksi. Kun hän avasi ne, niissä näkyi samaa päättäväisyyttä kuin aiemminkin.

”Minä haluan tutkia kirjoja ja kääröjä. Kun olen tutkinut tarpeeksi, luulen että murros on silloin jo lopullisesti tapahtunut. Meidän on perustettava neuvosto. Suuri Neuvosto, joka kokoontuu ja pohtii parhaimmat ratkaisut. Lisäksi haluan tuoda takaisin Shontarit, addessa.”

Ansha säikähti, sillä shontareista ei saanut puhua julkisesti.

”Älä pelkää, Ansha.Minä tiedän mikä sinä olet.” Addessa sanoi kääntämättä katsettaan Neylasta.” Jatka vain, Neyla.” Anshan kasvoilla kävi nyrpistys.

”Minusta.. Anshan ajatus shontareiden opettamisesta ja kokoamisesta yhteen on hyvä. En vain tiedä miten sen tekisin ja missä. Lisäksi, addessa, minä synnytän tyttäreni yhdeksän kuukauden päästä. tarvitsen paikan, jossa voin rauhassa synnyttää ja rakentaa Shontarien uuden ajan alkua.”

”Sinulla on vaikea taival edessäsi, lapsi. Mutta sinulla on Ansha. Hän on sinun tukesi ja kalliosi.” Addessa hymyili naisille.

”Nyt tehdään näin. Neyla, sinä voit jäädä tänne nyt muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi, kuinka kauan sinulla sitten meneekään, tutkimaan kirjoituksia. Ansha, sinun tehtäväsi on koota neuvosto. Luulen, että löydämme yhdessä oikeat henkilöt siihen.”

Nuo kolme naista asettivat kätensä yhteen ja katsoivat toisiaan.

”Nyt on aika kiellettyjen taitojen palata maailmaan.” Ansha sanoi.

”Nyt on aika shontarien paluun.” Neyla jatkoi.

”Nyt on Varjon ja Voiman aika.” Addessa sanoi ja sulki piirin. Maailma veti syvään henkeä. Lähtölaukaus oli ammuttu.

Neyla käveli Diman luo ja otti häntä kädestä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Dima. Sinä olet minulle rakas.” Dima yllättyi Neylan suorista sanoista.

”Minäkin rakastan sinua Neyla. Olen rakastanut siitä asti kun näin sinut vaatekaupassa siinä vihreässä puvussa.”
”Sinä katsoit minuun niin röyhkeästi, Dima!” Neyla naurahti. Dima vaistosi Neylan olotilan.

”Mikä on hätänä Neyla? Kaikki ei taida olla kunnossa?” Neyla pudisti päätään kyyneleet silmissä.

”Dima, tiemme eroavat tänään.”

”Neyla! En salli sitä!” Dima sanoi voimakkasti ja puristi Neylan tiukasti itseään vasten.
”Sille emme voi mitään Dima. Kohtalo päättää siitä. Minä en ole turvassa tässä seurueessa, eivätkä nämä urheat vaununajajat ole turvassa niin kauan kuin minä olen täällä.” Neyla sanoi.

”Meillä on palkkasotureita! Täällä olet paremmassa turvassa kuin yksin!” Dima sanoi tuohtuneena.

”Lähdemme yhdessä!”

”Ei, Dima. Kerro, mikä on nopein hevosesi?” Neyla kysyi. Dima näki Neylan päättäväisen ilmeen ja huokaisi. Hän ei saisi naisen päätä käännettyä.

”Valkoinen tamma, Kuura.”

”Kun aika on, lähden sillä. Ja usko minua rakas, en lähtisi, ellei minun olisi pakko.” Neyla itki nyt avomesti ja Dima pyyhki hänen silmiään.

”Rakas Neyla. Me pidämme ne täällä ja pääset rauhassa pois. Mene suoraan etelään. Tiestä kolmesataa metriä oikealle metsään päin alkaa tuntematon polku. Kulje sitä, niin pääset suoraan Turmolaan. Kun olet Turmolassa, mene Villin Vaskikellon kievariin ja kysy Leylaa. Kerro minulta terveisiä.” Neyla nyökkäsi vakavana. He köyttivät Neylan repun satulaan. Sitten tuli hetki. Leirissä alkoi hälinä. Hyökkäys alkoi. Neyla näki miten hänen lähettinsä karautti takaisin pohjoiseen. Neyla katsoi Dimaa hellästi, joka auttoi hänet satulaan.

”Dima. Sinun tyttäresi tulee pelastamaan maailman. Ja kerron hänelle tarinoita hänen komeasta, rohkeasta isästään Dimasta, joka uhmasi kohtaloa viimeiseen asti. Minä rakastan sinua Dima. Ja muista, kuolemaa ei pidä pelätä. Me tapaamme vielä.” Neyla kumartui ja Dima suuteli häntä tulisesti.

”Lady Neyla. Olet arvonimesi ansainnut. Mene! Pelasta tyttäremme ja muista, että en koskaan jätä sinua. Kuolemassakaan! Me tapaamme vielä. Kerran vielä näet kasvoni peilistä hymyilevän sinulle, kultatukka.” Mies sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.

”Dima! vielä yksi asia!” Neyla sanoi kiireesti havaittuaan jotain aivojensa kätköissä. Hänen verenperintönsä kertoi tämän hänelle.

”Hyökkääjät eivät ole ihmisiä. Tuli tehoaa niihin parhaiten. Ja myrkky. Tavallinen miekka ei pure. Koita sokaista ne. ” Dima nyökkäsi, puristi nyrkkinsä rintaansa vasten tuskissaan ja läpsäytti Neylan hevosta.

”Älä katso taaksesi Neyla. Ratsasta! NYT!” Diman kurkkua kuristi ja hän tunsi suunnatonta tuskaa laittaessaan Neylan matkaan. Neylan hevonen lähti kiitoon ja Neyla yritti vilkuilla taakseen nähdäkseen Diman. Puun oksat hakkasivat hänen kasvoihinsa ja hän käätyi kyynelsilmin satulassa. Hän kuuli tuulen mukana kaiun Diman äänestä: ”Althe NEYLA!  Althe Chiarra! Neylan ja Chiarran puolesta!” Neyla vapisi satulassa ja nyyhkytti. Hän itki menetettyä rakkauttaan ja lapsensa isää. Neyla sulki silmänsä ja painoi mieleensä Diman hymyilevät kasvot, kun ne katsoivat häneen lammen rannalla. Siinä oli hänen muistonsa ja sieltä hän sen löytäisi ikävän koittaessa. Neyla löysi polun ja jatkoi siellä hiljaa mutta nopeasti. Hänellä ei ollut aikaa hukattavana. Oliot jahtasivat häntä, ja hän saisi mennä niin kovaa vauhtia kuin vain pääsisi. Hän oli yksin! Pelko tukahdutti kurkkua. Miten hän voisi ikinä selvitä? Silloin hän tunsi kevyen hipaisun poskellaan: kultaseni, sinä selviät. Olethan Shontar.

 

Neyla ratsasti pimeässä niin kovaa kuin uskalsi. Onneksi Turmolaan ei ole kuin kahden päivän matka. Kun hän ratsastaa koko yön, hän on aamun sarastaessa jo lähellä rajaa! Hiljaa, mutta ripeästi. Hevonen löysi askeleet juurakoiden seasta. Hän oli ratsastanut jo tunikausia pientä polkua, kun kuuli takaansa ääniä. Neyla havahtui ja herätti tietoisuutensa. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli, maisteli ja kuunteli. Kolme oliota hänen perässään! Ja lähestyvät kovaa!

”Hjaa! Nyt mennään Kuura! Juokse kovempaa kuin koskaan!” Neyla kuiskasi hevoselle ja hevonen hirnahti ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia! Neyla kumartui satulan ylle jotta välttäisi oksien osumisen kasvoihin. He kiisivät hurjaa vauhtia ja kuin ihmeen kaupalla Kuura ei kompuroinut. Neyla kuiski hevosensa korvaan:

”Juokse Kuura, juokse! Pelasta Chiarra, pelasta maailma mullistukselta! Kaikki riippuu nyt sinusta Kuura! Juokse!” 

 

He kiisivät vauhdilla tunteja! Neyla tunsi miten oliot alkoivat lähestyä. Neyla irroitti reppunsa hihnat satulasta ja laittoi laukun selkäänsä. He olivat jättäneet oliot taakseen aloitettuaan vauhdin, mutta nyt oliot alkoivat saavuttaa heitä! Neyla ei katsonut taakseen. Hän tarkisti veitsensä. Niitä oli viisi. Neyla ei tienny minkälainen olio oli, muuta kuin että olio pitäisi sokaista. Viisi veistä, kuusi sokaistavaa silmää ja pilkkopimeä metsä! Miten Neyla voisi onnistua?! Hän hengitti syvään ja taputti Kuuran kylkeä. ”Jaksa vielä vähän Kuura!”

”Nyt mennään!” Neyla totesi itselleen keräsi esivanhempiensa voimia ympäriltään ja kääntyi katsomaan satulassaan taakse. Melkein kiinni hevosessa loikki olio käyttäen käsiään apuna kuin apina. Oliolla oli suomuiset kasvot, isot silmät ja kamala ääni. Se karjui Neylan huomatessa sen. Karjaisu sai karvat nousemaan Neylan käsissä pystyyn! Kuolemaa ei pidä pelätä! Neyla heitti veitsen ja osui! Olio piteli silmäänsä ja jäi jälkeen. Kuura hermostui vieraasta hajusta ja Neyla joutui rauhottelemaan sitä. Hetken aikaa kuului vain Kuuran ja Neylan ripeä hengitys. Pian kuitenkin Neyla kuuli takaansa äänen ja kääntyi katsomaan juuri kun olio oli hyppäämässä Neylan kimppuun! Salamannopeasti Neyla kiskaisi veitsen lentoon ja osui oliota sen toiseenkin silmään. Olio jäi taakse sokaistuneena.

”Yksi pois pelistä, kaksi jäljellä.” Neyla mumisi itsekseen.

Väsymys alkoi painaa sekä häntä että Kuuraa. Neyla pelkäsi, että Kuura kompastuisi jos he jatkaisivat samaa vauhtia, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja! Toinen olio lähestyi ja Neyla vilkaisi taakseen. Molemmat lähestyivät yhtäaikaa! Miten hän voisi onnistua? Neyla kääntyi ja viskasi veitsensä ja heitti ohi! Vointonhimoinen rääkäisy nousi olennon kurkusta veitsen lentäessä ohi. Pahus! Mitä nyt?! Neyla mietti kuumeisesti ja päätti, että hoitaisi yhden pois pelistä veitsillä, ja keksisi jotain viimeisen kohdalla. Mitä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Kuura kompuroi, mutta ei onneksi kaatunut. Oliot lähenivät ja Neyla lisäsi vauhtia, kääntyi satulassaan ja heitti kaksi viimeistä veistään kerralla. Ja sokaisi toisen olion! Neylan voitonriemu jäi lyhyeen kun hän vilkaisi taakseen ja näki kolmannen olion olevan aivan lähellä. Mitä hän voisi tehdä? Olio valmistautui hyppäämään Kuuran selkään ja Neylan kimppuun, kun Neyla näki puun. Puu! Puussa on oksia! Neyla irroitti jalkansa jalustimista, nousi Kuuran selkään ja hyppäsi ylös ottaen käsillään puun oksasta kiinni. Idea oli hyvä, mutta roikkuminen oli raskasta heti alusta asti. Kuura kirmasi sivuun tunnettuaan painon siirtyvän selästään ja olio hyppäsi tyhjään ilmaan. Pettynyt karjaisu kaikui metsässä. Olio oli ilmeisen tyhmä eikä ymmärtänyt mihin Neyla oli kadonnut. Pian kuitenkin Neyla joutui korjaamaan asentoaan ja pieni kaarnanpalanen putosi puusta suoraan olion kuonolle. Olio katsoi ylös ja huomasi Neylan.

”Voi ei!”

Olio jännitti takajalkansa ja hyppäsi! Hyppy katkesi kesken ilmalennon nuolen osuessa olennon päähän ja olio kompuroi maassa. Olento kiskoi nuolen pois päästään ja aikoi uusia hyppynsä, mutta alkoikin hoippua ja kaatui pian kuolleena maahan.

 

Neyla roikkui oksalla hengen hädässä ja hänen voimat alkoivat loppua.

”Hei, voit tulla alas. Se on kuollut nyt.” Neyla kuuli äänen. Ihmisen äänen! Neyla päästi irti ja tömähti raskaasti maahan. Hän avasi silmänsä ja tuijotti suoraan kuolleen olion sumenneisiin mulkosilmiin.

”Oletko kunnossa?”

Neyla nosti katseensa ja näki parrakkaan, keski-ikäisen miehen ja mustatukkaisen naisen.

”Kiitos avusta! Niitä on vielä kaksi, mutta onnistuin sokaisemaan ne.”

”Löysimme ne kyllä. Pitivät sellaista meteliä ettemme pystyneet nukkumaan. Siitä arvelimmekin että jotain tapahtuu.” Nainen sanoi ja auttoi Neylan maasta.
”Minä olen Ansha ja tämä on mieheni Hugo. Olemme metsänvartijoita.”

”Hauska tavata. Minä olen Neyla Wayla.” Neyla kätteli molemmat ja katsahti kuolleeseen olioon. ”Mikä tuo on?” Hugo asteli olion luo ja käänsi sen ympäri niin ettei sen kasvoja enää näkynyt.

”Se on gargoth. Soilla elävä olento, joka ei ole aiemmin liikkunut. En ymmärrä miksi niitä nyt on alkanut näkymään. Ne eivät viihdy muualla kuin soilla, eivätkä ole yleensä väkivaltaisia.”

”Tulkaa, neiti Wayla. Tarjoamme teille aamiasen ja voitte kertoa miksi nuo olennot jahtasivat teitä.” Ansha sanoi ja osoitti kukkulaa. ”Mökkimme on tuon takana.”

 

Pieni mökki oli lämmin ja kutsuva. Neyla istui pöydän äärellä edessään runsas aamiainen. Hän nieleskeli väkisin ruokaa, sillä olion kuvottavat silmät eivät antaneet hänelle rauhaa. Neyla kertoi heille matkastaan.

”Minun on siis päästävä Turmolaan.” Ansha ja Hugo olivat kuunnelleet hänen selostustaan hiljaa.

”Organisoitu hyökkäys gargotheilta!” Ansha huudahti ja katsoi merkitsevästi mieheensä.

”Luulen, että kyseessä on nyt jotain mullistavaa.” Hugo murahti ja siveli partaansa. ”Ansha, luulen, että meidänkin on viisasta pistäytyä Turmolassa. Tarvitsemme lisää varastoa ja haluan kysellä vähän kaupungilla.”

Neyla haukotteli ja naurahti.

”Anteeksi, olen ratsastanut koko yön.” Neyla haroi hiuksiaan ja punainen rubiinisormus välähti.

”Tietenkin. Olet väsynyt.” Ansha sanoi hiljaa. Hän oli huomannut sormuksen. Ansha vilkaisi miestään ja näytti merkin että miehen oli poistuttava.

”Menen hautaamaan gargothit.” Hugo murahti, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Neyla katsoi kummissaan Anshaa. Keski-ikäinen nainen oli komea näky. Muutama hopeinen juova kulki muuten pikimustassa tukassa. Voimakkaat piirteet kasvoissa ja meripihkan väriset silmät tekivät naisesta hypnoottisen vaikuttavan.

”Neyla. Minä tunnistan tuon sormuksen.” Ansha sanoi tyynesti ja kaatoi itselleen teetä. Neyla säpsähti. Luuliko Ansha että hän oli varastanut sen? Niin, ei hän tällä hetkellä näyttänyt siltä että olisi niin varakas kantamaan rubiineja! Yksinkertaiset miesten vaatteet, sotkuiset hiukset ja tummat silmänaluset eivät todellakaan saaneet häntä näyttämään arvoesineitä kantavalta naiselta.

”Älä huoli, en minä sitä halua. Tiedätkö mitä se sormus merkitsee?” Ansha kysyi silmät palaen. Neyla tunnusteli aistejaan. Hän mietti voiko naiseen luottaa.

”Tiedän. Tiedätkö sinä Ansha?” Neyla kysyi ja tiesi jo vastauksen sen kuultuaan.

”Tiedän. Minä olen Shontar, Neyla. Ja luulen että niin olet sinäkin.” Ansha sanoi hymyillen ja Neylan kasvot alkoivat säteilemään.

”En voi uskoa tätä!” Neyla hihkaisi. Ansha puisteli päätään kummissaan:

”En ole pitkään aikaan tavannut yhtäkään Shontaria. Ja samana päivänä kuin gargothit liikkuvat soilta portilleni ilmestyy Shontar, joka kantaa sormusta. Se jos mikä on merkki.”

Ansha tuijotti mitään näkemättömin silmin tuleen. Neyla näki pienten tulenliekkien tanssivan hänen silmissään. Ansha piteli teekuppiaan molemmin käsin huultensa lähellä. Hänen äänensä oli kumea ja eloton hänen puhuessaan:

”Sota tulee! Ihmisten liitot hajoavat ja pimeys valtaa alaa. Maailma mullistuu, sitä emme voi välttää. Mutta shontarit palaavat! Ja shontareiden avulla se kootaan taas. Ihmiset sotivat, lapset kasvavat sodan keskellä. Maailma palaa tulessa! Yö laskeutuu vuosiksi, mutta päivä nousee taas lastemme myötä.” Ansha vavahti ja katsoi Neylaan.

”Tuo on minun taitoni. Minä ennustan.” Neyla katsoi kauhuissaan Anshaa.

”Sota!”

”Sota, Neyla.”

”Minun on päästävä Turmolaan. Minun on luettava historiaa! Minun on luettava ennustuksia. Ansha. Minulla on eräs kirja.” Neyla sanoi ja kaivoi vihreän kirjan laukustaan. Ansha henkäisi.

”Onko tuo Kiellettyjen taitojen opit ja historia?” Neyla nyökkäsi ja ojensi kirjan Anshalle. Nainen selaili kirjaa ja sanoi:

”Olen kuullut tämän kirjan olemassaolosta. Tiedätkö mitä tämä merkitsee Neyla? Sen avulla shontarit palaavat! Sinä palautat shontarit maailmaan!” Anshan silmät kipunoivat. Neyla pudisteli päätään väsyneenä.

”Miten, Ansha? Minä en tunne tätä maata. Minä en tiedä shontareista mitään. Sain itse tietää vasta muutama päivä sitten olevani Shontar. Mistä me löydämme lisää shontareita? Olen niin väsynyt Ansha.” Ansha otti Neylan käden käteensä ja katsoi nuoreen tyttöön, jolla olisi edessä vaikea tehtävä.

”Neyla. Minä autan sinua. Lupaan Finndieran hengen kautta, että autan sinua loppuun saakka. Voit luottaa minuun. Nyt mene nukkumaan. Odottavat äidit tarvitsevat unta.” Neyla säpsähti.

”Sinä tiedät että odotan lasta!”

”Niin. Neyla, se lapsi on tärkeä. Ja nyt mene nukkumaan, minä jään suunnittelemaan. Nuku rauhassa Neyla. Täältä sinua ei kukaan löydä.”

 

Neylan nukkuessa Ansha suunnitteli. Ensin hän istui tunnin verran pöydän äärellä tuijottaen metsään. Hän kehitteli suunnitelmaa. Hän kirjoitti muutaman kirjeen, meni kyyhkyslakalleen ja lähetti kyyhkyset matkaan. Sitten hän meni sisälle ja alkoi laittamaan mökkiä talviteloille. Hugo saapasteli metsästä juuri kun Ansha oli ulkona tilkitsemässä ikkunoita. Hugo katseli vaimoaan hellästi.Hän näki vaimonsa suorastaan heräävän eloon. Hugo aavisteli muutosta.

”Ansha.”

”Hugo, rakas. Nyt se hetki on tullut.” Hugo katseli taivaalle kuin tutkien.

”Ymmärrän. Mekö lähdemme?” Ansha nyökkäsi.

”Kyllä.”

Hugo huokasi, suikkasi suukon vaimonsa otsalle ja sanoi:

”Menen pakkaamaan. Luuletko että tarvitsemme jousemme mukaan?” Ansha nyökkäsi. Hänen rakas Hugonsa. Hugo ei halunnut lähteä, Ansha tiesi sen. Hugolla on menneisyys, jonka hän joutuisi nyt kohtaamaan.

 

He kävelivät kolmestaan metsässä. Hugo talutti Kuuraa, joka oli löytynyt vähän matkan päästä metsästä. Kuura toimi nyt kuormajuhtana, ja sillä oli Anshan ja Hugon pieni omaisuus selässään. Kun he olivat lähteneet mökiltä, Ansha ja Hugo sesahtuivat hetkeksi käsi kädessä katselemaan mökkiään. He tiesivät, etteivät ehkä koskaan palaisi sinne. Kyyhkyslakat avattiin, kanat laskettiin vapaaksi, mökin ikkunat peitettiin. Ansha alkoi selostaa Neylalle suunnitelmaansa.

”Turmolassa on eräs temppeli, jossa voisi olla sitä tietoa, mitä haet. Se on Oppalan temppeli. Siellä toimi aikoinaan kirjuri- ja historioitsijakoulu, mutta sata vuotta sitten se muutettiin maryonismin uskonnon harjoittajien temppeliksi. Mutta heidän addessansa on hyvä ystäväni, ja hän ottaa meidät vastaan.” Neyla kuunteli hajamielisenä, kunnes taas alkoi tuttu kihelmöinti, kuitenkin nyt pienempänä kuin aiemmin. Maailma pidätti henkeään, mutta huokaisi heti Anshan seuraavan repliikin jälkeen.

”Me perustamme shontareiden oppilaitoksen. Lahkon. Koulun. Ihan miksi sitä haluammekaan kutsua.” Neyla sulki silmänsä. Hän tiesi heti Anshan sen sanottuaan, että se oli oikea tie. Hänen vaistonsa, shontar-verensä, tiesi.

”Niin perustamme. Ja joudumme sen takia hyjeksityiksi. Pelkään, mitä se tekee perheelleni, Ansha.” Neyla sanoi ja Ansha oli hiljaa. ”Mutta se on oikea tie.”

”Me pystymme siihen, Neyla. Sinä ja minä yhdessä.” Ansha sanoi ja otti Neylaa kädestä. He matkustivat verkalleen kauniissa, lähes trooppisessa metsässä. Iltapäivällä he pysähtyivät ja lukivat Kirjaa. Neyla ymmärsi, että hänellä oli paljon opittavaa.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Neyla istui vaunuissaan, vihdoinkin yksin. Hän ymmärsi, että nyt oli kyse jostain suuresta, jostain, mistä Baron oli häntä jo varoittanut. Neyla vei kätensä vatsansa päälle. Kasvoiko siellä lapsi? Mikä lapsen kohtalo tulisi olemaan ja pitäisikö hänen kertoa siitä Dimalle? Dima oli ollut hänen seurassaan lähes koko ajan, mutta nyt Neyla sai vihdoin haluamansa hetken olla yksin. He matkustivat nyt jo kymmenettä päivää. Neyla kaivoi kirjan laukustaan, pyöräytti sormea jo tuttuun tapaan kirjan kannen kuviossa. Neyla avasi kirjan ja alkoi lukea. Hän ymmärsi mitä kirjassa sanottiin!

Kiellettyjen taitojen opit ja historia

 

Historiassamme tunnetaan monia mahtimiehiä. Kuninkaat, ritarit, sankarit ja miekkamiehet värittävät tarinoitamme, laulujamme. Mitä historiaan on kadonnut, sen minä, Finndiera, tiedän, ja sen tiedät sinä joka luet tätä kirjaa. Et ehkä ymmärrä vielä, joten selitän. Näiden sankaritarinoiden takana, kuten me tiedämme, on aina nainen. Mikä historinkirjoistamme ja tarinoistamme puuttuu ovat ne naiset jotka tiedoillaan ja taidoillaan pelastivat maailman useilta mullistumisilta. Minä olen Finndiera, tämän kirjan kirjoittaja ja kiellettyjen taitojen hallitsija. Ennenkuin maailma murtui uuden aikakauden alla keisari Rzan aikaan 400-luvulla, naisilla ja myös muutamilla miehillä oli taito. Se taito tarkoitti kykyä nähdä tulevaan, siirtää asioita ajatuksensa voimalla, parantaa, vaikuttaa ajatuksiin ja lukea ajatuksia. Kykyjä saattoi olla monia muitakin, mutta niistä ei puhuttu. Keisari Rza pelkäsi näitä taitoja ja päätti kieltää ne. Niiden olemassaolo kiellettiin, kaikki niihin viittaavat kirjoitukset poltettiin ja teksteistä poistettiin sanat, jotka siihen viittaisivat. Maailma mullistui keisari Rzan kiellettyä taitojen käytön. Sinä, joka luet tätä kirjaa ymmärrät. Sinä, joka luet tätä nyt olet minun perijäni. Sinä olet Qehon, voimasormuksen kantaja. Tässä kirjassa kerron taidostasi, ja siitä mitä sormuksella tulee tehdä. Tässä kirjassa paljastan myös erään ystäväni Mimien ennustukset, jotka koskevat seuraavaa aikakauden vaihdetta.

Muista lapseni, ole aina voimakas! Kuolemaa ei kannata pelätä. Esi-isäsi ja esiäitisi valvovat matkaasi. Heihin voit turvata. Luota itseesi, tiedät kyllä mitä tehdä. Tee kaikki ajallaan, sillä sinun aikasi on omaasi. Sinä hallitset omaa aikaasi. Sinä olet Shontar, taidon taitaja.

 

Finndiera LeRom
Quehon kantaja
Ensimmäisen huoneen Shontar

Neyla säpsähti vaunun heilahtaessa ja piilotti kirjan nopeasti laukkuunsa. Dima kiipesi vaunuihin.
”Kolmannen vankkurin pyörästä oli puola katkennut ja se piti korjata. Nyt päästään jatkamaan. Oletko kunnossa? Näytät vähän kalpealta.” Dima sanoi ja painoi suukon Neylan poskelle. Neyla hymyili Dimalle ja mietti esiäitinsä sanoja.

”Dima. Kaikki on ihan kunnossa. Tarvitsen vain hiukan vettä.” Neyla sanoi ja sai Dimalta leilin.
He matkustivat pitkään sinä päivänä, sillä he joutuivat nukkumaan leirissä. Vielä olisi kaksi päivää Turmolaan, jossa Neyla pääsisi Kyrilin temppeliin tutkimaan aikakääröjä. Vankkurit ja vaunut pysähtyivät ja leirin pystytys alkoi. Miehet toimivat ripeästi, sillä kaikki olivat väsyneitä ja nälissään. Neyla katseli toimintaa ja tunsi taas kihelmöintiä. Hän tunsi miten ilma alkoi tiivistymään ympärillä ja tuli taas painostava tunnelma. Neyla käveli Diman luo joka seisoi kulmat kurtussa leirin laidalla.

”Dima. Minun on puhuttava kanssasi.” Neyla sanoi

”Ei nyt Neyla, meidän on saatava leiri valmiiksi ennen pimeää.” Dima sanoi poissaolevana.

”Dima. Se on tärkeää. Kuuntele.” Neyla sanoi ja Dima kääntyi häneen päin.

”Tiedän että lammen rannalta on vasta vähän aikaa, mutta tiedän myös mitä siitä seuraa.” Dima ei tuntunut ymmärtävän häntä joten Neyla huokaisi ja sanoi:

”Tulin raskaaksi. Me saamme lapsen.” Diman silmät lähes pullahtivat ulos kuopistaan ja suu aukesi.

”Lapsi? Meille?”

”Niin. Muistathan mitä tapahtui lammella? Sellaisesta niitä lapsia usein tulee.” Neyla sanoi hymyillen. Dima huudahti onnesta ja kaappasi Neylan syliinsä.

”Hahaa! Minusta tulee isä? Hetkinen, ethän sinä sitä vielä voi tietää.” Dima sanoi kulmat kurtussa.

”Tiedämpähän vain. Ja minun oli sanottava se sinulle, koska on taas tällainen ilma.” Neyla sanoi, haisteli ilmaa ja tirkisteli aukealle niitylle.

”Mitä tämä ilma mihinkään liittyy?” Dima kysyi ymmällään.

”Etkö huomaa tätä painostavaa oloa? Aivan kuin maailma pidättäisi henkeään. Jotain tapahtuu kohta.” Neyla sanoi ja Dima nyökkäsi.

”Olet oikeassa. Asetan vartioston yöksi.” Dima halasi Neylaa onnellisena. Hän ei miettinyt lapsen kohtaloa vaan mietti jo mielessään miten veisi Neylan vihille heti Turmolassa. Hän ei jätä jälkeensä aviottomia lapsia.

”Dima. Jos jotain tapahtuu. Niin haluan että luotat minuun.” Neyla sanoi vakavana.

”Miten niin luotan sinuun? Mitä sinä suunnittelet?”

”En mitään. Mutta jos käsken sinun pysyä erossa, niin sinun on luvattava että pysyt erossa. Ymmärrätkö?”

”En ymmärrä, Neyla. Minä suojelen sinua kaikelta. Sinulla ei ole mitään pelättävää.” Dima puristi Neylaa itseään vasten ja Neyla huokaisi kärsimättömänä.
”Dima. Jos se on tyttö, niin minkä nimen haluat lapselle?”

”Se on poika! Ihan varmasti.” Dima nauroi ja pyöräytti Neylaa ympäri.

”Olen vakavissani!”

”Hyvä on, armaani. Jos lapsi on tyttö, haluan hänen nimekseen Chiarra, jos se on poika, haluan että siitä tulee Tuorn.” Dima sanoi, suikkasi suukon Neylan nenälle ja lähti vihellellen leiriä rakentamaan. Neyla katseli surullisena Diman perään. Hän tiesi, ettei Dima tulisi koskaan näkemään lastaan. Hetkinen! Mistä hän sen tiesi? Hänen Shontar-verensä! Nyt Neyla ymmärsi miksi hän joskus vain tiesi asian oikean laidan. Nyt hän ymmärsi, miksi hän kykeni pelastamaan Miriam-prinsessan Janonissa. Hän näki joitain asioita ennalta! Se oli ollut hänellä koko ikänsä ja nyt hän vasta sen ymmärsi! Sehän tarkoittaa, että Dima kuolee! Neyla purskahti itkuun ja juoksi metsän suojaan.

 

Neyla nojasi puunrunkoon ja sanoi:

”En pidä tästä shontar-jutusta. En sitten ollenkaan!”

Neyla hypisteli sormusta mietteissään. Hän avasi sen ketjun pudotti sormuksen kämmenelle. Neyla laittoi sormuksen sormeen ja odotti. Mitään ei tapahtunut. Metsä näytti aivan samalta kuin ennenkin. Neyla huokaisi ja siveli sormuksen rubiinia. Jospa hän ei ollutkaan Shontar? Jospa Dima ei kuolisikaan?

”Voit uskoa niin, kultaseni, jos se tekee menetyksestä helpompaa.” Neyla hyppäsi ilmaan ja kauhistui nähdessään saman vanhan naisen edessään, kuin oli nähnyt lammessa.

”Älä säikähdä kultaseni, minä olen Finndiera. Esiäitisi.” Nainen sanoi ja laittoi kätensä Neylan harteille.

”Miten se on mahdollista? sinähän olet...”

”Kuollut, niin olen.”

”Ja sinä kosketat minua!”

”Niin, kultaseni. Katsopas, tuo sormus yhdistää sinut esivanhempiisi. Muun muassa.”

”Mitä ihmettä?!” Neyla istahti puunrungolle.

”Sinä olet Shontar, Neyla. Ja vieläpä voimakas. Sinä olet myös se, jonka tulemista on ennustettu. Ystäväni Mimien ennusti tulemisesi neljäsataa vuotta sitten.”

”Ennustettu?”

”Etkö ole lukenut kirjaa? Lue sieltä sivulta 55 alkaen Mimienin ennustukset. Kun olet sen lukenut, ymmärrät paremmin.”

”Finndiera? Kuoleeko Dima todellakin?” Neyla kysyi surullisena. Finndiera nyökkäsi ensin itsekseen tyytyväisenä. Tyttö osaa hyväksyä kuolleiden näkemisen.

”Valitettavasti, kultaseni. Diman osuus tässä tarinassa on täytetty.”

”Mutta minä rakastan häntä!”

”Rakastatko?”

”Rakastan! Ja hän on lapseni isä.”

”Lapsellasi tulee olemaan isä, Neyla. Se ei tule olemaan Dima.”

”Tiedän. Finndiera?”

”Niin?”

”Minulla ei ole paljon aikaa hyvästellä hänet, eihän?”

”Tiedät kyllä kultaseni. Ja muista, me olemme läsnä vaikket meitä aina näekään. Nyt tarvitset rohkeutta, Neyla.”

 

 

Neyla nosti kasvonsa ja näki pelkän tyhjän metsän. Ilma alkoi käydä painostavammaksi ja tukalammaksi, kihelmöinti yltyi. Neyla käveli ripeästi takaisin leiriin pyyhkien kyyneleitään matkallaan. Rohkeutta. Neyla laski kätensä vatsalleen. Hänen olisi selvittävä, lapsensa vuoksi. Neyla kiipesi vaunuihin ja pakkasi itselleen laukun. Reppuun hän laittoi kaikki tarpeelliset: viitan, housut, ruokaa ja vettä. Lisäksi Neyla puki päälleen tummat housut ja paidan. Veitset hän piilotti lahkeisiinsa ja hihansuihinsa, kuten Dima oli opettanut. Kirja, joka oli onneksi pieni, mahtui myös hänen laukkuunsa. Neyla oli valmis. Hän sitoi hiuksensa lenkillä kiinni. Sitten hän kirjoitti kirjeen, sinetöi sen ja astui ulos. Hän näki erään nuoren palkkamiekan ja meni tämän luokse.

”Sinä, mikä nimesi on?”

”Jonar, lady.”

”Jonar. Haluan, että otat tämän kirjeen talteen. Jos sattuu jotain, niin haluan että ratsastat takaisin Gyamariin ja viet tämän prinssi Myronille henkilökohtaisesti. Ymmärrätkö?”

”Mutta lady! Enhän voi jättää taistelua!”

”Jonar. Katso minuun.” Jona katsoi tummansinisiin, melkein mustiin silmiin ja tunsi jäävänsä niihin kiinni. ”Tämän viestin on päädyttävä Hänen korkeudelleen prinssi Myronille. Kun kimppuumme hyökätään, sinä lähdet heti kun hyökkäys alkaa ja ratsastat niin kauan kunnes tulet ensimmäiseen kievariin. Siellä vaihdat hevosen uuteen. Jatkat näin niin kauan kunnes kirje on Myronin hallussa. ”

”Tietenkin, Lady Neyla. Toimitan kirjeen perille.” Jonar otti kirjeen ja taitteli sen taskuunsa. Näikö helppoa se oli? Oliko hän nyt käyttänyt taitojaan? Neyla näki Diman astelevan vihellellen leirialueella. Neyla huokaisi. Nyt oli aika jättää hyvästit. Kutina ja paine kasvoivat, hetki olisi milloin tahansa.

Vaunujen lisäksi heidän mukanaan matkusti useita vankkureita. Siinä oli villaa, työkaluja, kaalia ja perunaa Janonista, tammipuuta Korian metsistä ja Janonin seppien kuuluisia hevosenkenkiä. Vankkureiden mukana kulki tietysti ajajat mutta myös monta palkkasoturia. Neyla muisti puheet rosvojoukoista ja levottomuuksista Engelissä. Soturit eivät olleet tyytyväisiä Neylan mukanaolosta, sillä hän aiheutti lisähuolta. Viidentenä matkustuspäivänä Neylaa alkoi ahdistaa vaunuissa istuminen. Hän korjasi asentoaan, otti kengät pois, laittoi ne takaisin, pyöri ja huokaili. Matkustaminen Diman kanssa oli kuitenkin mukavaa. Neyla nautti siitä vapaudesta miten saattoi puhella Diman kanssa. Ilman juonitteluita tai epäilyjä tai mitään muutakaan. Heidän keskustelunsa eivät todellakaan olisi sopineet hovin korviin.
”Neyla.”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Niin, Dima?”

”Onko sinulla joku hätänä?”

”Kuinka niin?”

”Koska pyörit siinä kuin sinulla olisi kusiaisia takapuolessa.”

”Ettäs kehtaat Dima De Heyres! En vain jaksa istua paikoillani.” Neyla sanoi hymyillen. Vai että kusiaisia.

”Haluaisitko mielummin ratsastaa?”

”Tietenkin! Voi Dima voisinko?” Dima hymyili ja kertoi että hänellä on eräässä vankkurissa kiinni pari oivaa hevosta. He voisivat ratsastaa eteenpäin vähän matkaa ja poiketa eräälle kauniille lammelle.

”Se on loistava idea! Täällä on niin kuuma että haluan mennä uimaan!” Neyla sanoi innoissaan ja alkoi taas nyörittämään saappaitaan. Diman silmissä vilahti mielikuva Neylasta, lammesta ja uimisesta ja hänen oli henkäistävä syvään. Olikohan tämä nyt hyvä idea? Dima huokaisi ja hyppäsi vankkureista ja pian Neyla kuulikin Diman äänen ja vankkurit pysähtyivät.

 

Neyla kiisi eteenpäin hymyillen. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan ja hame lepatti jossain takana. Hän ei välittänyt. Hän oli vapaa! Kaikki ne vuodet Janonin kaupungissa, luostarissa, isän leipomossa ja tylsillä kaduilla haihtuivat unholaan. Neyla vilkaisi taaksepäin silmät nauraen ja huusi:

”Etkö pääse yhtään kovempaa?” Dimaa poltteli Neylan katse ja hän kiristi vauhtiaan. Hän tunsi että jotain oli tapahtumassa. Aivan kuin ilma olisi käynyt tiiviimmäksi, aivan kuin maailma olisi pidättänyt henkeään. Pian hän meni Neylan ohi ja kuuli tytön mutisevan itsekseen. Dima hiljensi vauhtia ja he olivat pian samalla tasalla. Neylan posket olivat punaiset, hiukset sekaisin, hame poissa polvien päältä ja hän näytti niin onnelliselta! Dima oli jo täysin naisen pauloissa, eikä tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Miten hän selviäisi Turmolaan asti koskematta Neylaan?

”Tuossa alkaa se polku, josta pääsemme lammelle. Tule.”

Neyla henkäisi ihmeissään. He astuivat viidakkoon, joka oli niin tuoksuva, kostea ja täynnä sirkutusta ja eläinten ääniä! Hevonen asteli varmasti Diman jäljessä, vaikka maastossa oli juurakoita. Neyla katseli Diman niskaa, jossa musta tukka oli kasvanut kauluksen yli ja taipui hennosti kiharalle. Valkoinen paita korosti miehen tummaa ihoa. Neyla hymyili. Hän tunsi olonsa niin hyväksi Diman kanssa. Pian he tulivatkin lammelle. Lampi oli pieni lähde ja siinä solisi pienen pieni vesiputous. Tuoksuvat orkideat reunustivat lampea, ja kauris säntäsi pakoon heidän saavuttuaan. Paratiisi. Dima oli hiljaa ja ojensi Neylalle kätensä ja auttoi tämän alas satulasta. Mitään sanomatta Neyla kurottautui, kietoi kätensä Diman kaulaan ja painoi suunsa hänen suulleen.

 

Salamat iskivät Dimaan kun Neyla suuteli häntä. Dima piti toisella kädellään Neylan niskaa ja toisella hän painoi naista lähemmäs itseään. Neylan kädet vaeltelivat ja heidän suudelmansa muuttuivat kiihkeiksi. Äkkiä Dima irroittautui. Hänen korvissaan kaikui Myronin sanat: pidä hänet turvassa. Hitto! Näikö hän sen teki? Neyla hengitti raskaasti ja nojasi päätään Diman rintaan.

”Haluatko mennä uimaan, Neyla?” Dima kysyi käheästi ja Neyla ymmärsi.
”Se olisi hauskaa.”

”Menen laittamaan hevoset kiinni, saat riisuutua rauhassa.” Dima sanoi ja jätti Neylan seisomaan paikalleen. Neyla puri huultaan. Pahus. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän alkoi riisua vaatteitaan, ja alkoi ujostelemaan alushameensa kohdalla. Päättäväisesti hän kuitenkin otti hameensa pois ja yllättäen alastomuus ei tuntunutkaan hänestä epämiellyttävältä. Hän katsoi Dimaa ja tunsi kihelmöintiä. Pikaisesti Neyla hyppäsi veteen joka oli ihanan viileää. Kuultuaan loiskahduksen Dima uskaltautui rannalle. Neyla ui varmoin vedoin lammen keskelle ja sukelsi. Neyla oli pitkään veden alla, Dima mietti. Liian pitkään! Miksei Neyla jo tule? Pian hän näki Neylan tulevan pintaan aivan rannan tuntumassa.

”Täällä on ihanaa, Dima! Tule sinäkin.” Neyla sanoi hengästyneenä ja katseli tummaa miestä silmäripsiensä lomasta. Dima hengitti raskaasti ja taisteli itsensä kanssa.

”En usko että se on hyvä idea.” Jos hän joskus kertoisi jollekin kieltäytyneensä tällaisesta kutsusta, häntä pidettäisiin varmasti hulluna.
Neyla taas tiesi. Jostain syystä hän tiesi, että se mitä oli kohta tapahtumassa oli tarkoituskin tapahtua. Kohtalo oli lähettänyt hänet ja Diman tähän paikkaan tarkoituksella. Nyt hän tiesi jo jotain itsestään. Neylan piti käyttää siis kaikki viettelijän taitonsa.
”Dima.”

”Niin Neyla?” Dima sanoi sydän jyskyttäen ja pahaa aavistellen.
”Tule kanssani uimaan.”

”En taida tulla.”

”Sitten ei auta muu kuin  - minun tulla sinne.” Neyla sanoi ja alkoi nousta lammesta. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Dimaa kääntämään katsettaan. Neyla nousi lammesta kuin jumalatar. Vesi kimalteli naisen iholla ja silmät loistivat yhtä tummansinisinä kuin lampi. Dimalla ei juuri ollut mahdollisuuksia. Neyla käveli hänen luokseen, kietoi kätensä Diman kaulaan ja suuteli häntä. Muuta ei tarvittu. Dima ja Neyla rakastelivat lammen rannalla. Maailma huokaisi. Sinä päivänä maailmassa alkoi uusi aikakausi.

Kun Neyla ratsasti metsään, hänen tietoisuudelleen tapahtui jotakin. Hänestä tuli tyyni, rauhallinen ja varma. Samalla hän tunsi tutun kihelmöinnin voimistuvan ja tiesi mitä se tarkoitti. Neylaa oli valmisteltu tähän. Neyla ei ymmärtänyt miksi tämä kaikki tapahtui, mutta hän antoi sen tapahtua. Kun hän sukelsi lammen pohjaan hän sai näyn. Hänen eteensä ilmestyi nainen, aivan hänen äitinsä näköinen, mutta vanhempi ja kauniimpi. Nainen kertoi hänelle, että maailma mullistuu, ja Neyla sekä Neylan ja Diman lapsi on siinä tärkeässä osassa. Ja että tuon lapsen olisi määrä saada alkunsa täällä ja nyt. Neylan ihmeellinen olo ja se, miten kaikki miehet olivat olleet hänen kimpussaan johtui myös tästä. Hän kertoi myös, että etsimänsä vastaukset Neyla löytäisi kirjasta. Heidän maatessaan ruoholla sylitysten ja Neylan kuunnellessa Diman sydämen rauhoittuvaa sykettä, hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Samaa ei voi sanoa Dimasta.

”Mitä menin tekemään?” Dima ähkäisi. ”Myron ei ikinä anna anteeksi! Maanpetos!”

Neyla kohottautui kyynerpäidensä varaan ja hymyili Dimalle.
”Dima, armaani.”

”Neyla?”

”Ensinnäkin, sinä et tehnyt yksin mitään. Jos muistat niin minä viettelin sinut. Ja toisekseen, emme olisi voineet välttää sitä. Se oli kohtalo ja määrätty tapahtuvaksi.”

”Niin sinä kyllä viettelitkin. Sinä ihmeellinen nainen.” Dima huokaisi ja katsoi Neylan silmiin.

”Mutta Myron...”

”Myron ei kuulu tähän.” Neyla sanoi tiukasti mutta tiesi miten Myron tuntisi tuskaa tästä. Hänkin tunsi tuskaa mutta tiesi että heidän tunteensa oli liian mitättömiä näiden asioiden edessä.
Neyla piirteli sormellaan Diman rinnalle kuviota, kunnes tajusi hätkähtäen että se oli sama kuvio kuin kirjassa! Ja aivan kuin kuvio olisi hetken aikaa loistanut Diman rinnassa? Kuvittelua.

”Neyla, mitä sinä teet?” Dima kysyi käheästi ja katseli kuinka Neyla havahtui mietteistään.

”Jos nimittäin jatkat tuota, niin käyn pian kimppuusi!” Neyla hymyili kuin kermaa saanut kissa.

”No siinä tapauksessa en ainakaan lopeta...”

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Ennen Engeliin saapumista Myronin korviin kiiri huolestuttava tieto. Neylaa palvellut hyttipoika oli myrkytetty. Ja kyseessä oli vahinko. Neylalle oli tarjoiltu hedelmiä hyttiinsä, joista hän oli kieltäytynyt ja antanut ne häntä ihalleelle hyttipojalle. Poika oli syönyt puolet hedelmistä ja oli löydetty seuraavana päivänä kuolleena punkastaan. Myron vannotti että uutinen ei saanut kantautua Neylan tai kenekään muunkaan korviin. Häntä huolestutti. Kuka olisi voinut haluta myrkyttää Neylan? Myronin oli pidettävä Neylaa silmällä.

Neyla istui kannella, vakiopaikallaan, ja tutki saamaansa kirjaa. Kirjan kannessa oli epämääräinen tribaalikuvio, jossa oli kyllä jotain tuttua. Hän kuljetti sormeaan kuviolla kiertäen sen kerran ympäri ennen kuin avasi kirjan. Sama käsittämätöntä siansaksaa. Hetkinen, Neyla huomasi saman merkkisarjan toistuvan monta kertaa. Mitäköhän se tarkoittaa? Neyla selasi kirjaa eteenpäin ja huomasi samat merkit lähes joka sivulla. Tuskastuneena Neyla pamautti kirjan kiinni. Vaistomaisesti hänen sormensa eksyivät kaulassa roikkuvaan sormukseen. Mitä ne kaikki merkitsivät? Kuka osaisi häntä auttaa? Sormus tykytti hänen sormiensa alla. Huokaisten Neyla pudotti kirjan laukkuunsa, sujautti sormuksen puvun miehustan alle ja nousi seisomaan. Horisontissa siinti kultainen kaupunki, Gyamar. Gyamar, Engelin jalokivi. Gyamarin kultaiset kupolit, korkeat tornit ja huumaavat tuoksut innostivat Neylaa. Hän seisoi reelingillä katsellen lähemmäs lipuvaa kaupunkia ja tunsi olonsa kevyeksi. Hän ei malttanut odottaa, että pääsisi tutkimaan kaupungin kujia ja tutustumaan sen ihmisiin. Mutta miten hän sen voisi tehdä kun hän joutui asumaan loisteliaassa palatsissa vartioiden ja muiden ympäröimänä? Kaupunki läheni ja Neyla saattoi tuntea makeat tuoksut. Hän näki satamassa Engelin kuninkaan kunniavartioston ja suuret kultaiset vaunut. Kuningas itse tuli ottamaan Korian Kruununprinssin vastaan. Väkijoukkoa oli kerääntynyt satamaan. Niin tietysti, Neyla ajatteli. Myron teki valtiovierailua. Maiden suhteiden kannalta tärkeää ja etenkin niiden välisen kaupankäynnin kannalta se on tärkeää. Laiva saapui satamaan ja Neyla tuskin kiinnitti huomiota kaikkiin juhlallisiin puheisiin ja seremonioihin. Hän etsi katseellaan Dimaa sataman väkijoukosta muttei löytänyt. Diman veitset jäivät hänelle ja hän olisi halunnut palauttaa ne. Hän myös halusi nähdä Diman. Siinä miehessä oli jotain mikä sai Neylan sydämen läpättämään. Mutta myös Myron aiheutti samaa. Ehkä hänellä oli joku trooppinen sairaus? Neyla tyrskähti itsekseen ja sai siskoltaan mulkaisun.

Neyla ja Linnea saivat Engelin kuninkaan palatsista oman sviitin, jossa oli makuuhuoneet molemmille sekä yhteinen oleskelutila. He olivat asettuneet, kylpeneet ja pukeutuneet päivälliselle, ja odottivat nyt että Paroni Kae Romus tulisi heidät noutamaan. Pian ovelle koputettiin ja Kae astui sisään.

”Kylläpäs te näytätte tänään hurmaavilta.”
”Kiitos Paroni, ette tekään hullummalta näytä.” Linnea vastasi kohteliaasti. Linnea kuuluu tähän maailmaan, Neyla ajatteli. Linnea on kuin syntynyt aatelisten maailmaan.
”Mennäänkö? Minulla on nälkä enkä malta odottaa että mitä eksoottisia herkkuja meille täällä tarjotaan.” Neyla sanoi ja tarttui Kaen käsivarteen. Linnea nappasi toisen käden ja he kävelivät kolmestaan hilpeissä tunnelmissa kohti ruokasalia. Palatsi oli uskomaton. Se oli täynnä jalokiviä, kultaa, hopeaa ja samettia. Patsaita, tauluja ja norsunluisia arvoesineitä pursusi joka nurkasta. Neylaa ahdisti. Hän kaipasi päästä jo tutkimusretkilleen, ja mietti kuumeisesti miten pääsisi karkaamaan. Puolessa välissä matkaa, kun he nauroivat Kaen heittämälle herjalle kovaan ääneen, liittyi prinssi heidän seuraansa. Myron katsoi silmät palaen Neylaa, joka tällä kertaa loisti syvänsinisessä kevyessä puvussa, jonka helmat heiluivat säärten ympärillä kevyessä iltatuulessa.

Neylan sydän hakkasi ja häntä ärsytti että Myron huomasi sen. Myronin syvät silmät katsoivat Neylaa tavalla joka ei herättänyt epäilyksiä. Onneksi samalla saapui muuan aatelisneito joka kovaan ääneen vaati prinssiä saattamaan hänet illallispöytään. Neyla huokaisi helpotuksesta ja tarttui mielellään Kaen käsivarteen. Neyla hymyili Kaelle sätelevästi ja huomasi Myronin synkeän ilmeen. Jostain syystä se ilme sai hänet hyvälle tuulelle, ja Neyla suorastaan nautti illasta. Hän rupatteli, maisteli erikoisia herkkuja, keskusteli kahden paikallisen aatelisen kanssa mausteista. Hänen naurunsa helisi ruokasalissa ja hänellä oli todellakin hauskaa. Myron seurasi miten kreivi Hur ja lordi Poodly vikittelivät Neylaa. Nainen säteili ja vei huomion koko pöydässä. Ja huvittavinta siinä oli se, ettei Neyla edes huomannut muiden naisten murhaavia katseita. Myron näki miten kädet viuhuvat ilmassa Neylan selittäessä jotain, hän huomasi myös kreivi Hurin ja lordi Poodlyn silmien kimalluksen. Perhana! Eikö Neyla ymmärtänyt mitä tuollainen käytös voisi saada aikaan? Hän huomasi miten kaikki katselivat Neylaa kuin hän olisi elävä jumalatar laskeutunut maailmaan. Ehkä hän olikin. Onneksi illallinen loppui pian ja väkijoukko alkoi hajaantua. Jotkut suunnistivat pelaamaan, jotkut menivät ulos nautiskelemaan leppeästä yötuulesta. Myron näki Neylan menevän ulos muiden mukana. Hän näki miten Neyla vilkuili ympärilleen ja sujahti sitten pensaiden taakse! Myron seurasi häntä katseellaan ja ihmetteli mitä tyttö aikoi. Pian tytön jälkeen pensaisiin pujahti myös lordi Poodlyn. Myron lähti perään.

 

Neyla huokaisi helpotuksesta. Hän oli yksin. Puheensorina kuului kaukaa ja hän käyskenteli hiljakseen komeassa puistossa. Huumaavat tuoksut nousivat kirkkaanpunaisista kukista aidan vierellä ja ihastuksekseen Neyla huomasi pienen suihkulähteen aukiolla. Hän istahti sen reunalle ja uitti sormiaan vedessä. Hänestä tuntui oudolta. Aivan kuin hän ei itse päättäisi tekemisistään. Hän hypisteli sormusta kaulassaan. Tuntui tärkeältä, että hän pääsisi tutkimaan kirjaa. Mutta missä? Ja kuka osaisi auttaa? Hän tunsi sydämessään, että kirjassa olisi vastaus.

”Lady Neyla?” Neyla säpsähti ja katsoi ylös. Hänen vieressään seisoi lordi Poodlyn. Punakka, viiksekäs mies joka oli istunut hänen vieressään illallisella. Neyla nousi ylös ja nyökkäsi.

”Lordi Poodlyn.”

”Mitä te täällä yksinänne?”

”Tulin ihailemaan tätä kaunista puutarhaa.” Neyla sanoi ja teki kädellään eleen vahvistaakseen sanomaansa.
”Saanette minun sanoa, Lady Neyla, että puutarhan kauneus kalpenee rinnallanne.” Poodly sanoi ja otti kiinni Neylan kädestä. Neyla säpsähti. Hittolainen!
”Kiitos kohteliaisuudesta, lordi Poodly. Minun on nyt kuitenkin mentävä.” Ote tiukkeni.

”Älkäähän nyt Lady Neyla. Näin kyllä miten katsoitte minuun päivällisellä. Välillämme on kipinää!” Poodlyn viikset värisivät ja silmät loistivat vaarallisesti.

”Olen pahoillani, Pooldy, mutta olette erehtynyt.” Neyla sanoi ja alkoi tuntemaan jo pientä pakokauhua kun miehen kädet ottivat kiinni häntä hartioista kovakouraisesti.
”En usko, Neyla. Minä tiedän mitä haluan.... se olet sinä!”

”Ota kätesi irti minusta!” Neyla huudahti. Hänellä oli veitsensä taskussa, mutta mies painoi häntä tiukasti itseään vasten niin ettei hän ylettynyt niihin. Hän rimpuili vastaan, mutta se sai vain isokokoisen miehen nauramaan.

”Neyla, minä pidän siitä kun olet noin tulinen!”

”Apua!” Neyla huusi ja mies painoi kätensä hänen suulleen.

”Hiljaa! Emmehän halua että kukaan keskeyttää meitä?” Mies huohotti jo ja painoi Neylan maahan. Hänen toinen kätensä oli Neylan suun edessä ja toinen kätensä nosti Neylan hameenhelmoja ylöspäin. Käsi liukui pitkin jalkoja. Neyla rimpuili hädissään ja toivoi että joku tulisi nyt!
”Älä rimpuile, tyttö!” Mies sanoi ja tarrasi kovakouraisesti Neylaa reidestä. Neyla uikutti ja tunsi miten kyyneleet alkoivat valua silmistä. Hän ei voinut tehdä mitään! Hän jatkoi rimpuilua ja mies löi häntä kasvoihin ja puristi kovakouraisesti häntä rinnasta. Neyla sulki silmänsä ja muisti Baronin sanat: kuolemaa ei pidä pelätä. Tämä oli kuolemaa pahempi kohtalo!

 

Yhtäkkiä hän tunsi miten mies kiskaistiin hänen päältään. Neyla repi hametta alemmas nyyhkyttäen ja näki kyyneltensä lomasta miten Myron heitti miehen vasten tiiliaitaa kuin perunasäkin. Myron hakkasi miestä kuin heikkopäinen ja Neyla näki miten verta roiskui joka iskulla. Ei! Pian paikalle saapui myös Kae, joka irroitti Myronin jo tajuttomana makaavasta Poodlystä. Neyla nousi istumaan kyynelten valuessa hänen poskillaan. Kae sanoi Myronille jotain joka tuntui havahtuvan ja kääntyi katsomaan Neylaa. Hänen silmissään oli sellaista tuskaa, mitä Neyla ei ollut niissä koskaan nähnyt. Neylalta pääsi nyyhkytys ja hän ojensi kätensä anovasti kohti Myronia joka juoksi Neylan luo. Hän polvistui ja painoi Neylan vasten itseään lujasti. Myron piti nyyhkyttävää tyttöä sylissään ja nieleskeli itsekin kyyneleitä. Kun hän oli nähnyt miehen Neylan kimpussa, punainen usva peitti hänen kaikki aistinsa. Hän ei muistanut koskaan tunteneensa sellaista raivoa, mikä hänet valtasi silloin. Hän olisi kevyesti voinut tappaa miehen. Jos Kae ei olisi tullut... Neyla piti Myronista kiinni kuin hengen hädässä. Myron silitti Neylan hiuksia. Ja kuiskaili:

”Kaikki on hyvin, rakas. Kaikki on hyvin. Olen tässä.”

Hän ei ollut koskaan tuntenut sellaista tuskaa kuin nähdessään Neylan ruhjotut, kyyneleistä kimaltavat kasvot. Samalla Myron ymmärsi. Neyla oli liikaa tänne. Hänenlaisensa ihminen ei kuulu tänne! Tämä tapahtuma oli Myronin vika! Neylassa oli jotain niin ylimaallista, taianomaista, että hänen läsnäolonsa saa ihmiset sekaisin. Neylan on lähdettävä! Myron ymmärsi. Mutta minne? Tämä oli vasta alkusoittoa. Ensin myrkytys ja nyt tämä. Neyla on myös herättänyt naisten huomion, ja naisten viha naisia kohtaan on pahinta ja julminta. Hänen oli saatava Neyla turvaan! Pian! Hän oli lopettanut silittämisen.

”Myron?” Neyla sanoi ja kohotti kasvonsa. Myron tuijotti Neylaa silmät täynnä rakkautta.
”Shh. Kaikki on hyvin.”

”Minä tiedän. Kiitos Myron.” Neyla sanoi ja suuteli Myronia hellästi. Myronin sydämeen sattui. Hänen olisi toimitettava Neyla pois. Se oli oikein, mutta miksi se tuntui niin pahalta?

Neyla oli maininnut Myronille ohimennen halustaan tutkia Engelin historiaa ja halustaan käydä tutustumassa paikallisiin luostareihin, temppeleihin ja niiden kirjoituksiin. Myron sai siis kaipaamansa syyn toimittaa Neyla pois ilman epäilyksiä, ja Neyla pääsi tutkimaan kirjaansa ilman epäilyksiä. Kun Myron laittoi asiat rullaamaan, niin kaikki meni eteenpäin kovin nopeasti! Ennen kuin Neyla huomasikaan, hän oli lähdössä kohti eteläistä Engeliä ja Turmolan kaupunkia! Onneksi tutussa saattueessa, sillä Dima olisi hänen kanssaan. Lähtö olisi muutaman päivän päästä, ja hän pakkaili innoissaan tarvikkeita matkalle. Neyla ei ollut typerä, joten hän teki hieman varahankintoja. Näennäisesti hän pakkasi mukaan hameita, iltapukuja ja muita joita hänen odotettiin pakkaavan, mutta hän hankki myös kunnollisen matkaviitan, miesten housuja, kunnon huopahatun sekä kestävät saappaat. Samoin muutamia muita oleellisia tarvikkeita kuten tulukset, leili, kuivamuonaa. Hän muisti Diman puheet rosvojoukoista, ja hankki itselleen kunnon veitset jotta voisi palauttaa Dimalle omansa takaisin.

Oli hänen lähtöään edeltävä ilta ja hän oli jo hyvästellyt siskonsa. Hän vakuutti palaavansa ennen decokuun alkua, jolloin heidän oli määrä palata takaisin kotiin. Neyla käveli Myronin kanssa puistossa hiljaisuudessa. Neyla oli jännittynyt ja iloinen matkastaan, mutta hän oli yllättävän haluton lähtemään Myronin luota. Myron katseli vierellään kävelevää naista, jonka ruhje kasvoissa oli jo parantunut lähes kokonaan. Päättäväinen leuka oli ylhäällä ja silmistä huokui varmuus.
”Minua pelottaa, Lady Neyla.” Myron sanoi.

”Mikä, teidän korkeutenne?”

Pienestä prinssin merkistä kaksi kamaripalvelijaa jättäytyivät kohteliaasti puiston reunalle ja Myron ohjasi Neylan aidan taakse penkille, suojaisaan pieneen paikkaan. Aurinko siivilöityi puiden lehvistöjen läpi luoden eläviä kuvioita hiekkaan ja heidän kasvoilleen.
”Se, etten näe sinua enää koskaan, Neyla.” Myron sanoi ja tarttui Neylaa kasvoista tuijottaen häntä silmiin.
”Myron....” Neylan sydän jätti lyönnin välistä.

”Neyla, rakas. Minä tiedän että sinun on mentävä, mutta en haluaisi päästää sinua.”

”Myron, minäkään en haluaisi lähteä ilman sinua!” Neyla sanoi. Myron hautasi kasvonsa Neylan kaulaan ja suuteli kiihkeästi Neylan kasvoja.
”En tiedä miksi, mutta sinä et ole täällä turvassa.” Myron sanoi ja painoi Neylan rintaansa vasten.
”Tiedän, Myron.” Neyla sanoi. ”Minun on... selvitettävä jotain itsestäni. Siksi lähden.”

”Selvitä. Mutta palaa luokseni. Jos et palaa, tulen hakemaan sinua!” Myron sanoi.
”Tiedäthän, Myron. Ettemme me voi mennä naimisiin?” Neyla sanoi ja sai Myronin ilmeen tuimaksi. Myron keitoi kätensä tiukemmin Neylan ympärille ja sanoi:

”Älä siitä huolehdi Neyla.”

”Hyvä on, Myron. Mieti nyt tosissasi että haluatko minut. Minä palaan decokuun alkuun mennessä, ja silloin meidän on päätettävä. Nyt sinulla on aikaa miettiä, mitä todella haluat.”

”Tietenkin minä haluan...” Neyla laittoi sormen Myronin huulille.

”Lupaa että mietit.”

”Lupaan, Neyla.”

He istuivat hiljaisuudessa pitkään. Myron ei kestänyt ajatusta siitä, ettei näkisi Neylaa huomenna. Eikä ylihuomenna. Ei ehkä koskaan. Se sai tuskan viiltämään sydämeen pahemmin kuin mikään koskaan aiemmin.

 

Neyla ja Myron hyvästelivät silloin illalla. Neyla ei enää nähnyt Myronia, mutta hän muisti miltä oli tuntunut. Hän tunsi Myronin rakkauden virtaavan hänessä voimakkaana. Neyla kiipesi vaunuihin Diman avustamana linnan pihalla aamuvarhaisella. Dima vilkaisi linnan muurille, jossa Prinssi Myron seisoi pitkät vaaleat hiukset tuulessa hulmuten ja katseli häntä. Dima nyökkäsi Myronille ja kiipesi Neylan perään. Dima mietti aamulla Myronin kanssa käymäänsä keskustelua.
Myron oli kutsunut hänet luokseen ennen lähtöä ja katsonut häntä vakavana. Myron oli kertonut menneet tapahtumat, Neylan myrkytysyrityksen ja raiskauksen.
”Mitä?! Miksi et sanonut mitään?” Dima raivostui.
”Minä TAPAN hänet!! Kunhan saan sen miehen käsiini....”
”Hän on saanut rangaistuksensa jo.” Myron keskeytti. Dima puristeli edelleen nyrkkejään.
”Haluan että pidän Neylan turvassa.” Myron sanoi ja tunsi pakottavaa tuskaa sydämessään.
”Tiedän, että välität hänestä, joten älä anna hänelle sattua mitään.”

Dimalle tuli juhlallinen olo ja hän polvistui tulevan kuninkaansa eteen.

”Teidän korkeutenne, vartioin Neylaa henkeni uhalla.” Dima sanoi. ”Lupaan sen prinssilleni, tulevalle kuninkaalleni.” Tuntui kuinka maailma olisi huokaissut. Myron hämmästyi ja asetti kätensä yhtä juhlallisesti Diman olalle.
”Kiitos sinulle, Dima De Heyres. Sinäkin rakastat häntä, etkö?” Dima nyökkäsi. Myron huokaisi ja sulki silmänsä. ”Lähetän Neylan pahimman kilpailijani kanssa matkaan. Mutta sillä ei ole väliä. Millään muulla ei ole väliä kuin sillä että Neyla pysyy turvassa.” Itsekseen hän mietti, että tiesi Neylan kohtalon olevan jotain suurta. Hän tunsi sen. Neylalla oli suuri merkitys, mutta mikä, sitä hän ei tiennyt.

 

Vaunut kolistelivat pois linnan pihalta. Neyla työnsi päänsä vaunujen ikkunasta ja katsoi muurinharjalle. Hän näki kuinka Myron seisoi muurilla hiukset hohtaen nuosevan auringon valossa. Hän näytti prinssiltä. Neyla henkäisi tuntien ikävää jo nyt.

”Lady Neyla. Oletteko harjoitelleet veitsenheittoa?” Dima kysyi.
”Nyt kun olemme poissa hovista ja aatelisten kiemuroista, sano minua Neylaksi.”

”Hyvä on Neyla, oletko harjoitellut?”

”En ole, Dima. Tässä on ollut vähän kaikenlaista....” Neyla sanoi ja räpäytti silmiään ja hetken ajan Dima näki niissä pelkoa. Sitä ei Neylan silmissä ollut koskaan aiemmin ollut näkynyt.

”Niin. Olen kuullut.” Diman ääni oli tuima ja Neyla vilkaisi miestä jonka leuka kiristyi ja kädet puristivat hetken ajan ikkunanpieltä valkoisina. Sitten hän hellitti ja hymyili Neylalle hurmaavaa valkoista hymyään.

”Tiedätkö, korjataan se tänään. Pysähdymme illalla kievariin niin illallisen jälkeen menemme taas harjoittelemaan. Voisin opettaa sinulle myös miekkailua?”

”Se olisi hauskaa, Dima!” Neylan silmät alkoivat sädehtiä ja Dima halusi rutistaa tyttöä.