Neyla käveli Diman luo ja otti häntä kädestä.<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Dima. Sinä olet minulle rakas.” Dima yllättyi Neylan suorista sanoista.

”Minäkin rakastan sinua Neyla. Olen rakastanut siitä asti kun näin sinut vaatekaupassa siinä vihreässä puvussa.”
”Sinä katsoit minuun niin röyhkeästi, Dima!” Neyla naurahti. Dima vaistosi Neylan olotilan.

”Mikä on hätänä Neyla? Kaikki ei taida olla kunnossa?” Neyla pudisti päätään kyyneleet silmissä.

”Dima, tiemme eroavat tänään.”

”Neyla! En salli sitä!” Dima sanoi voimakkasti ja puristi Neylan tiukasti itseään vasten.
”Sille emme voi mitään Dima. Kohtalo päättää siitä. Minä en ole turvassa tässä seurueessa, eivätkä nämä urheat vaununajajat ole turvassa niin kauan kuin minä olen täällä.” Neyla sanoi.

”Meillä on palkkasotureita! Täällä olet paremmassa turvassa kuin yksin!” Dima sanoi tuohtuneena.

”Lähdemme yhdessä!”

”Ei, Dima. Kerro, mikä on nopein hevosesi?” Neyla kysyi. Dima näki Neylan päättäväisen ilmeen ja huokaisi. Hän ei saisi naisen päätä käännettyä.

”Valkoinen tamma, Kuura.”

”Kun aika on, lähden sillä. Ja usko minua rakas, en lähtisi, ellei minun olisi pakko.” Neyla itki nyt avomesti ja Dima pyyhki hänen silmiään.

”Rakas Neyla. Me pidämme ne täällä ja pääset rauhassa pois. Mene suoraan etelään. Tiestä kolmesataa metriä oikealle metsään päin alkaa tuntematon polku. Kulje sitä, niin pääset suoraan Turmolaan. Kun olet Turmolassa, mene Villin Vaskikellon kievariin ja kysy Leylaa. Kerro minulta terveisiä.” Neyla nyökkäsi vakavana. He köyttivät Neylan repun satulaan. Sitten tuli hetki. Leirissä alkoi hälinä. Hyökkäys alkoi. Neyla näki miten hänen lähettinsä karautti takaisin pohjoiseen. Neyla katsoi Dimaa hellästi, joka auttoi hänet satulaan.

”Dima. Sinun tyttäresi tulee pelastamaan maailman. Ja kerron hänelle tarinoita hänen komeasta, rohkeasta isästään Dimasta, joka uhmasi kohtaloa viimeiseen asti. Minä rakastan sinua Dima. Ja muista, kuolemaa ei pidä pelätä. Me tapaamme vielä.” Neyla kumartui ja Dima suuteli häntä tulisesti.

”Lady Neyla. Olet arvonimesi ansainnut. Mene! Pelasta tyttäremme ja muista, että en koskaan jätä sinua. Kuolemassakaan! Me tapaamme vielä. Kerran vielä näet kasvoni peilistä hymyilevän sinulle, kultatukka.” Mies sanoi ja silitti hänen hiuksiaan.

”Dima! vielä yksi asia!” Neyla sanoi kiireesti havaittuaan jotain aivojensa kätköissä. Hänen verenperintönsä kertoi tämän hänelle.

”Hyökkääjät eivät ole ihmisiä. Tuli tehoaa niihin parhaiten. Ja myrkky. Tavallinen miekka ei pure. Koita sokaista ne. ” Dima nyökkäsi, puristi nyrkkinsä rintaansa vasten tuskissaan ja läpsäytti Neylan hevosta.

”Älä katso taaksesi Neyla. Ratsasta! NYT!” Diman kurkkua kuristi ja hän tunsi suunnatonta tuskaa laittaessaan Neylan matkaan. Neylan hevonen lähti kiitoon ja Neyla yritti vilkuilla taakseen nähdäkseen Diman. Puun oksat hakkasivat hänen kasvoihinsa ja hän käätyi kyynelsilmin satulassa. Hän kuuli tuulen mukana kaiun Diman äänestä: ”Althe NEYLA!  Althe Chiarra! Neylan ja Chiarran puolesta!” Neyla vapisi satulassa ja nyyhkytti. Hän itki menetettyä rakkauttaan ja lapsensa isää. Neyla sulki silmänsä ja painoi mieleensä Diman hymyilevät kasvot, kun ne katsoivat häneen lammen rannalla. Siinä oli hänen muistonsa ja sieltä hän sen löytäisi ikävän koittaessa. Neyla löysi polun ja jatkoi siellä hiljaa mutta nopeasti. Hänellä ei ollut aikaa hukattavana. Oliot jahtasivat häntä, ja hän saisi mennä niin kovaa vauhtia kuin vain pääsisi. Hän oli yksin! Pelko tukahdutti kurkkua. Miten hän voisi ikinä selvitä? Silloin hän tunsi kevyen hipaisun poskellaan: kultaseni, sinä selviät. Olethan Shontar.

 

Neyla ratsasti pimeässä niin kovaa kuin uskalsi. Onneksi Turmolaan ei ole kuin kahden päivän matka. Kun hän ratsastaa koko yön, hän on aamun sarastaessa jo lähellä rajaa! Hiljaa, mutta ripeästi. Hevonen löysi askeleet juurakoiden seasta. Hän oli ratsastanut jo tunikausia pientä polkua, kun kuuli takaansa ääniä. Neyla havahtui ja herätti tietoisuutensa. Hän sulki silmänsä ja tunnusteli, maisteli ja kuunteli. Kolme oliota hänen perässään! Ja lähestyvät kovaa!

”Hjaa! Nyt mennään Kuura! Juokse kovempaa kuin koskaan!” Neyla kuiskasi hevoselle ja hevonen hirnahti ja lähti kiitämään hurjaa vauhtia! Neyla kumartui satulan ylle jotta välttäisi oksien osumisen kasvoihin. He kiisivät hurjaa vauhtia ja kuin ihmeen kaupalla Kuura ei kompuroinut. Neyla kuiski hevosensa korvaan:

”Juokse Kuura, juokse! Pelasta Chiarra, pelasta maailma mullistukselta! Kaikki riippuu nyt sinusta Kuura! Juokse!” 

 

He kiisivät vauhdilla tunteja! Neyla tunsi miten oliot alkoivat lähestyä. Neyla irroitti reppunsa hihnat satulasta ja laittoi laukun selkäänsä. He olivat jättäneet oliot taakseen aloitettuaan vauhdin, mutta nyt oliot alkoivat saavuttaa heitä! Neyla ei katsonut taakseen. Hän tarkisti veitsensä. Niitä oli viisi. Neyla ei tienny minkälainen olio oli, muuta kuin että olio pitäisi sokaista. Viisi veistä, kuusi sokaistavaa silmää ja pilkkopimeä metsä! Miten Neyla voisi onnistua?! Hän hengitti syvään ja taputti Kuuran kylkeä. ”Jaksa vielä vähän Kuura!”

”Nyt mennään!” Neyla totesi itselleen keräsi esivanhempiensa voimia ympäriltään ja kääntyi katsomaan satulassaan taakse. Melkein kiinni hevosessa loikki olio käyttäen käsiään apuna kuin apina. Oliolla oli suomuiset kasvot, isot silmät ja kamala ääni. Se karjui Neylan huomatessa sen. Karjaisu sai karvat nousemaan Neylan käsissä pystyyn! Kuolemaa ei pidä pelätä! Neyla heitti veitsen ja osui! Olio piteli silmäänsä ja jäi jälkeen. Kuura hermostui vieraasta hajusta ja Neyla joutui rauhottelemaan sitä. Hetken aikaa kuului vain Kuuran ja Neylan ripeä hengitys. Pian kuitenkin Neyla kuuli takaansa äänen ja kääntyi katsomaan juuri kun olio oli hyppäämässä Neylan kimppuun! Salamannopeasti Neyla kiskaisi veitsen lentoon ja osui oliota sen toiseenkin silmään. Olio jäi taakse sokaistuneena.

”Yksi pois pelistä, kaksi jäljellä.” Neyla mumisi itsekseen.

Väsymys alkoi painaa sekä häntä että Kuuraa. Neyla pelkäsi, että Kuura kompastuisi jos he jatkaisivat samaa vauhtia, mutta heillä ei ole vaihtoehtoja! Toinen olio lähestyi ja Neyla vilkaisi taakseen. Molemmat lähestyivät yhtäaikaa! Miten hän voisi onnistua? Neyla kääntyi ja viskasi veitsensä ja heitti ohi! Vointonhimoinen rääkäisy nousi olennon kurkusta veitsen lentäessä ohi. Pahus! Mitä nyt?! Neyla mietti kuumeisesti ja päätti, että hoitaisi yhden pois pelistä veitsillä, ja keksisi jotain viimeisen kohdalla. Mitä, siitä hänellä ei ollut aavistustakaan. Kuura kompuroi, mutta ei onneksi kaatunut. Oliot lähenivät ja Neyla lisäsi vauhtia, kääntyi satulassaan ja heitti kaksi viimeistä veistään kerralla. Ja sokaisi toisen olion! Neylan voitonriemu jäi lyhyeen kun hän vilkaisi taakseen ja näki kolmannen olion olevan aivan lähellä. Mitä hän voisi tehdä? Olio valmistautui hyppäämään Kuuran selkään ja Neylan kimppuun, kun Neyla näki puun. Puu! Puussa on oksia! Neyla irroitti jalkansa jalustimista, nousi Kuuran selkään ja hyppäsi ylös ottaen käsillään puun oksasta kiinni. Idea oli hyvä, mutta roikkuminen oli raskasta heti alusta asti. Kuura kirmasi sivuun tunnettuaan painon siirtyvän selästään ja olio hyppäsi tyhjään ilmaan. Pettynyt karjaisu kaikui metsässä. Olio oli ilmeisen tyhmä eikä ymmärtänyt mihin Neyla oli kadonnut. Pian kuitenkin Neyla joutui korjaamaan asentoaan ja pieni kaarnanpalanen putosi puusta suoraan olion kuonolle. Olio katsoi ylös ja huomasi Neylan.

”Voi ei!”

Olio jännitti takajalkansa ja hyppäsi! Hyppy katkesi kesken ilmalennon nuolen osuessa olennon päähän ja olio kompuroi maassa. Olento kiskoi nuolen pois päästään ja aikoi uusia hyppynsä, mutta alkoikin hoippua ja kaatui pian kuolleena maahan.

 

Neyla roikkui oksalla hengen hädässä ja hänen voimat alkoivat loppua.

”Hei, voit tulla alas. Se on kuollut nyt.” Neyla kuuli äänen. Ihmisen äänen! Neyla päästi irti ja tömähti raskaasti maahan. Hän avasi silmänsä ja tuijotti suoraan kuolleen olion sumenneisiin mulkosilmiin.

”Oletko kunnossa?”

Neyla nosti katseensa ja näki parrakkaan, keski-ikäisen miehen ja mustatukkaisen naisen.

”Kiitos avusta! Niitä on vielä kaksi, mutta onnistuin sokaisemaan ne.”

”Löysimme ne kyllä. Pitivät sellaista meteliä ettemme pystyneet nukkumaan. Siitä arvelimmekin että jotain tapahtuu.” Nainen sanoi ja auttoi Neylan maasta.
”Minä olen Ansha ja tämä on mieheni Hugo. Olemme metsänvartijoita.”

”Hauska tavata. Minä olen Neyla Wayla.” Neyla kätteli molemmat ja katsahti kuolleeseen olioon. ”Mikä tuo on?” Hugo asteli olion luo ja käänsi sen ympäri niin ettei sen kasvoja enää näkynyt.

”Se on gargoth. Soilla elävä olento, joka ei ole aiemmin liikkunut. En ymmärrä miksi niitä nyt on alkanut näkymään. Ne eivät viihdy muualla kuin soilla, eivätkä ole yleensä väkivaltaisia.”

”Tulkaa, neiti Wayla. Tarjoamme teille aamiasen ja voitte kertoa miksi nuo olennot jahtasivat teitä.” Ansha sanoi ja osoitti kukkulaa. ”Mökkimme on tuon takana.”

 

Pieni mökki oli lämmin ja kutsuva. Neyla istui pöydän äärellä edessään runsas aamiainen. Hän nieleskeli väkisin ruokaa, sillä olion kuvottavat silmät eivät antaneet hänelle rauhaa. Neyla kertoi heille matkastaan.

”Minun on siis päästävä Turmolaan.” Ansha ja Hugo olivat kuunnelleet hänen selostustaan hiljaa.

”Organisoitu hyökkäys gargotheilta!” Ansha huudahti ja katsoi merkitsevästi mieheensä.

”Luulen, että kyseessä on nyt jotain mullistavaa.” Hugo murahti ja siveli partaansa. ”Ansha, luulen, että meidänkin on viisasta pistäytyä Turmolassa. Tarvitsemme lisää varastoa ja haluan kysellä vähän kaupungilla.”

Neyla haukotteli ja naurahti.

”Anteeksi, olen ratsastanut koko yön.” Neyla haroi hiuksiaan ja punainen rubiinisormus välähti.

”Tietenkin. Olet väsynyt.” Ansha sanoi hiljaa. Hän oli huomannut sormuksen. Ansha vilkaisi miestään ja näytti merkin että miehen oli poistuttava.

”Menen hautaamaan gargothit.” Hugo murahti, painoi hatun päähänsä ja astui ulos. Neyla katsoi kummissaan Anshaa. Keski-ikäinen nainen oli komea näky. Muutama hopeinen juova kulki muuten pikimustassa tukassa. Voimakkaat piirteet kasvoissa ja meripihkan väriset silmät tekivät naisesta hypnoottisen vaikuttavan.

”Neyla. Minä tunnistan tuon sormuksen.” Ansha sanoi tyynesti ja kaatoi itselleen teetä. Neyla säpsähti. Luuliko Ansha että hän oli varastanut sen? Niin, ei hän tällä hetkellä näyttänyt siltä että olisi niin varakas kantamaan rubiineja! Yksinkertaiset miesten vaatteet, sotkuiset hiukset ja tummat silmänaluset eivät todellakaan saaneet häntä näyttämään arvoesineitä kantavalta naiselta.

”Älä huoli, en minä sitä halua. Tiedätkö mitä se sormus merkitsee?” Ansha kysyi silmät palaen. Neyla tunnusteli aistejaan. Hän mietti voiko naiseen luottaa.

”Tiedän. Tiedätkö sinä Ansha?” Neyla kysyi ja tiesi jo vastauksen sen kuultuaan.

”Tiedän. Minä olen Shontar, Neyla. Ja luulen että niin olet sinäkin.” Ansha sanoi hymyillen ja Neylan kasvot alkoivat säteilemään.

”En voi uskoa tätä!” Neyla hihkaisi. Ansha puisteli päätään kummissaan:

”En ole pitkään aikaan tavannut yhtäkään Shontaria. Ja samana päivänä kuin gargothit liikkuvat soilta portilleni ilmestyy Shontar, joka kantaa sormusta. Se jos mikä on merkki.”

Ansha tuijotti mitään näkemättömin silmin tuleen. Neyla näki pienten tulenliekkien tanssivan hänen silmissään. Ansha piteli teekuppiaan molemmin käsin huultensa lähellä. Hänen äänensä oli kumea ja eloton hänen puhuessaan:

”Sota tulee! Ihmisten liitot hajoavat ja pimeys valtaa alaa. Maailma mullistuu, sitä emme voi välttää. Mutta shontarit palaavat! Ja shontareiden avulla se kootaan taas. Ihmiset sotivat, lapset kasvavat sodan keskellä. Maailma palaa tulessa! Yö laskeutuu vuosiksi, mutta päivä nousee taas lastemme myötä.” Ansha vavahti ja katsoi Neylaan.

”Tuo on minun taitoni. Minä ennustan.” Neyla katsoi kauhuissaan Anshaa.

”Sota!”

”Sota, Neyla.”

”Minun on päästävä Turmolaan. Minun on luettava historiaa! Minun on luettava ennustuksia. Ansha. Minulla on eräs kirja.” Neyla sanoi ja kaivoi vihreän kirjan laukustaan. Ansha henkäisi.

”Onko tuo Kiellettyjen taitojen opit ja historia?” Neyla nyökkäsi ja ojensi kirjan Anshalle. Nainen selaili kirjaa ja sanoi:

”Olen kuullut tämän kirjan olemassaolosta. Tiedätkö mitä tämä merkitsee Neyla? Sen avulla shontarit palaavat! Sinä palautat shontarit maailmaan!” Anshan silmät kipunoivat. Neyla pudisteli päätään väsyneenä.

”Miten, Ansha? Minä en tunne tätä maata. Minä en tiedä shontareista mitään. Sain itse tietää vasta muutama päivä sitten olevani Shontar. Mistä me löydämme lisää shontareita? Olen niin väsynyt Ansha.” Ansha otti Neylan käden käteensä ja katsoi nuoreen tyttöön, jolla olisi edessä vaikea tehtävä.

”Neyla. Minä autan sinua. Lupaan Finndieran hengen kautta, että autan sinua loppuun saakka. Voit luottaa minuun. Nyt mene nukkumaan. Odottavat äidit tarvitsevat unta.” Neyla säpsähti.

”Sinä tiedät että odotan lasta!”

”Niin. Neyla, se lapsi on tärkeä. Ja nyt mene nukkumaan, minä jään suunnittelemaan. Nuku rauhassa Neyla. Täältä sinua ei kukaan löydä.”

 

Neylan nukkuessa Ansha suunnitteli. Ensin hän istui tunnin verran pöydän äärellä tuijottaen metsään. Hän kehitteli suunnitelmaa. Hän kirjoitti muutaman kirjeen, meni kyyhkyslakalleen ja lähetti kyyhkyset matkaan. Sitten hän meni sisälle ja alkoi laittamaan mökkiä talviteloille. Hugo saapasteli metsästä juuri kun Ansha oli ulkona tilkitsemässä ikkunoita. Hugo katseli vaimoaan hellästi.Hän näki vaimonsa suorastaan heräävän eloon. Hugo aavisteli muutosta.

”Ansha.”

”Hugo, rakas. Nyt se hetki on tullut.” Hugo katseli taivaalle kuin tutkien.

”Ymmärrän. Mekö lähdemme?” Ansha nyökkäsi.

”Kyllä.”

Hugo huokasi, suikkasi suukon vaimonsa otsalle ja sanoi:

”Menen pakkaamaan. Luuletko että tarvitsemme jousemme mukaan?” Ansha nyökkäsi. Hänen rakas Hugonsa. Hugo ei halunnut lähteä, Ansha tiesi sen. Hugolla on menneisyys, jonka hän joutuisi nyt kohtaamaan.

 

He kävelivät kolmestaan metsässä. Hugo talutti Kuuraa, joka oli löytynyt vähän matkan päästä metsästä. Kuura toimi nyt kuormajuhtana, ja sillä oli Anshan ja Hugon pieni omaisuus selässään. Kun he olivat lähteneet mökiltä, Ansha ja Hugo sesahtuivat hetkeksi käsi kädessä katselemaan mökkiään. He tiesivät, etteivät ehkä koskaan palaisi sinne. Kyyhkyslakat avattiin, kanat laskettiin vapaaksi, mökin ikkunat peitettiin. Ansha alkoi selostaa Neylalle suunnitelmaansa.

”Turmolassa on eräs temppeli, jossa voisi olla sitä tietoa, mitä haet. Se on Oppalan temppeli. Siellä toimi aikoinaan kirjuri- ja historioitsijakoulu, mutta sata vuotta sitten se muutettiin maryonismin uskonnon harjoittajien temppeliksi. Mutta heidän addessansa on hyvä ystäväni, ja hän ottaa meidät vastaan.” Neyla kuunteli hajamielisenä, kunnes taas alkoi tuttu kihelmöinti, kuitenkin nyt pienempänä kuin aiemmin. Maailma pidätti henkeään, mutta huokaisi heti Anshan seuraavan repliikin jälkeen.

”Me perustamme shontareiden oppilaitoksen. Lahkon. Koulun. Ihan miksi sitä haluammekaan kutsua.” Neyla sulki silmänsä. Hän tiesi heti Anshan sen sanottuaan, että se oli oikea tie. Hänen vaistonsa, shontar-verensä, tiesi.

”Niin perustamme. Ja joudumme sen takia hyjeksityiksi. Pelkään, mitä se tekee perheelleni, Ansha.” Neyla sanoi ja Ansha oli hiljaa. ”Mutta se on oikea tie.”

”Me pystymme siihen, Neyla. Sinä ja minä yhdessä.” Ansha sanoi ja otti Neylaa kädestä. He matkustivat verkalleen kauniissa, lähes trooppisessa metsässä. Iltapäivällä he pysähtyivät ja lukivat Kirjaa. Neyla ymmärsi, että hänellä oli paljon opittavaa.