Vaunujen lisäksi heidän mukanaan matkusti useita vankkureita. Siinä oli villaa, työkaluja, kaalia ja perunaa Janonista, tammipuuta Korian metsistä ja Janonin seppien kuuluisia hevosenkenkiä. Vankkureiden mukana kulki tietysti ajajat mutta myös monta palkkasoturia. Neyla muisti puheet rosvojoukoista ja levottomuuksista Engelissä. Soturit eivät olleet tyytyväisiä Neylan mukanaolosta, sillä hän aiheutti lisähuolta. Viidentenä matkustuspäivänä Neylaa alkoi ahdistaa vaunuissa istuminen. Hän korjasi asentoaan, otti kengät pois, laittoi ne takaisin, pyöri ja huokaili. Matkustaminen Diman kanssa oli kuitenkin mukavaa. Neyla nautti siitä vapaudesta miten saattoi puhella Diman kanssa. Ilman juonitteluita tai epäilyjä tai mitään muutakaan. Heidän keskustelunsa eivät todellakaan olisi sopineet hovin korviin.
”Neyla.”<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

”Niin, Dima?”

”Onko sinulla joku hätänä?”

”Kuinka niin?”

”Koska pyörit siinä kuin sinulla olisi kusiaisia takapuolessa.”

”Ettäs kehtaat Dima De Heyres! En vain jaksa istua paikoillani.” Neyla sanoi hymyillen. Vai että kusiaisia.

”Haluaisitko mielummin ratsastaa?”

”Tietenkin! Voi Dima voisinko?” Dima hymyili ja kertoi että hänellä on eräässä vankkurissa kiinni pari oivaa hevosta. He voisivat ratsastaa eteenpäin vähän matkaa ja poiketa eräälle kauniille lammelle.

”Se on loistava idea! Täällä on niin kuuma että haluan mennä uimaan!” Neyla sanoi innoissaan ja alkoi taas nyörittämään saappaitaan. Diman silmissä vilahti mielikuva Neylasta, lammesta ja uimisesta ja hänen oli henkäistävä syvään. Olikohan tämä nyt hyvä idea? Dima huokaisi ja hyppäsi vankkureista ja pian Neyla kuulikin Diman äänen ja vankkurit pysähtyivät.

Neyla kiisi eteenpäin hymyillen. Tuuli tuiversi hänen hiuksiaan ja hame lepatti jossain takana. Hän ei välittänyt. Hän oli vapaa! Kaikki ne vuodet Janonin kaupungissa, luostarissa, isän leipomossa ja tylsillä kaduilla haihtuivat unholaan. Neyla vilkaisi taaksepäin silmät nauraen ja huusi:

”Etkö pääse yhtään kovempaa?” Dimaa poltteli Neylan katse ja hän kiristi vauhtiaan. Hän tunsi että jotain oli tapahtumassa. Aivan kuin ilma olisi käynyt tiiviimmäksi, aivan kuin maailma olisi pidättänyt henkeään. Pian hän meni Neylan ohi ja kuuli tytön mutisevan itsekseen. Dima hiljensi vauhtia ja he olivat pian samalla tasalla. Neylan posket olivat punaiset, hiukset sekaisin, hame poissa polvien päältä ja hän näytti niin onnelliselta! Dima oli jo täysin naisen pauloissa, eikä tiennyt mitä hänen tulisi tehdä. Miten hän selviäisi Turmolaan asti koskematta Neylaan?

”Tuossa alkaa se polku, josta pääsemme lammelle. Tule.”

Neyla henkäisi ihmeissään. He astuivat viidakkoon, joka oli niin tuoksuva, kostea ja täynnä sirkutusta ja eläinten ääniä! Hevonen asteli varmasti Diman jäljessä, vaikka maastossa oli juurakoita. Neyla katseli Diman niskaa, jossa musta tukka oli kasvanut kauluksen yli ja taipui hennosti kiharalle. Valkoinen paita korosti miehen tummaa ihoa. Neyla hymyili. Hän tunsi olonsa niin hyväksi Diman kanssa. Pian he tulivatkin lammelle. Lampi oli pieni lähde ja siinä solisi pienen pieni vesiputous. Tuoksuvat orkideat reunustivat lampea, ja kauris säntäsi pakoon heidän saavuttuaan. Paratiisi. Dima oli hiljaa ja ojensi Neylalle kätensä ja auttoi tämän alas satulasta. Mitään sanomatta Neyla kurottautui, kietoi kätensä Diman kaulaan ja painoi suunsa hänen suulleen.

Salamat iskivät Dimaan kun Neyla suuteli häntä. Dima piti toisella kädellään Neylan niskaa ja toisella hän painoi naista lähemmäs itseään. Neylan kädet vaeltelivat ja heidän suudelmansa muuttuivat kiihkeiksi. Äkkiä Dima irroittautui. Hänen korvissaan kaikui Myronin sanat: pidä hänet turvassa. Hitto! Näikö hän sen teki? Neyla hengitti raskaasti ja nojasi päätään Diman rintaan.

”Haluatko mennä uimaan, Neyla?” Dima kysyi käheästi ja Neyla ymmärsi.
”Se olisi hauskaa.”

”Menen laittamaan hevoset kiinni, saat riisuutua rauhassa.” Dima sanoi ja jätti Neylan seisomaan paikalleen. Neyla puri huultaan. Pahus. Mikä ihme häntä vaivasi? Hän alkoi riisua vaatteitaan, ja alkoi ujostelemaan alushameensa kohdalla. Päättäväisesti hän kuitenkin otti hameensa pois ja yllättäen alastomuus ei tuntunutkaan hänestä epämiellyttävältä. Hän katsoi Dimaa ja tunsi kihelmöintiä. Pikaisesti Neyla hyppäsi veteen joka oli ihanan viileää. Kuultuaan loiskahduksen Dima uskaltautui rannalle. Neyla ui varmoin vedoin lammen keskelle ja sukelsi. Neyla oli pitkään veden alla, Dima mietti. Liian pitkään! Miksei Neyla jo tule? Pian hän näki Neylan tulevan pintaan aivan rannan tuntumassa.

”Täällä on ihanaa, Dima! Tule sinäkin.” Neyla sanoi hengästyneenä ja katseli tummaa miestä silmäripsiensä lomasta. Dima hengitti raskaasti ja taisteli itsensä kanssa.

”En usko että se on hyvä idea.” Jos hän joskus kertoisi jollekin kieltäytyneensä tällaisesta kutsusta, häntä pidettäisiin varmasti hulluna.
Neyla taas tiesi. Jostain syystä hän tiesi, että se mitä oli kohta tapahtumassa oli tarkoituskin tapahtua. Kohtalo oli lähettänyt hänet ja Diman tähän paikkaan tarkoituksella. Nyt hän tiesi jo jotain itsestään. Neylan piti käyttää siis kaikki viettelijän taitonsa.
”Dima.”

”Niin Neyla?” Dima sanoi sydän jyskyttäen ja pahaa aavistellen.
”Tule kanssani uimaan.”

”En taida tulla.”

”Sitten ei auta muu kuin  - minun tulla sinne.” Neyla sanoi ja alkoi nousta lammesta. Mikään mahti maailmassa ei olisi saanut Dimaa kääntämään katsettaan. Neyla nousi lammesta kuin jumalatar. Vesi kimalteli naisen iholla ja silmät loistivat yhtä tummansinisinä kuin lampi. Dimalla ei juuri ollut mahdollisuuksia. Neyla käveli hänen luokseen, kietoi kätensä Diman kaulaan ja suuteli häntä. Muuta ei tarvittu. Dima ja Neyla rakastelivat lammen rannalla. Maailma huokaisi. Sinä päivänä maailmassa alkoi uusi aikakausi.

Kun Neyla ratsasti metsään, hänen tietoisuudelleen tapahtui jotakin. Hänestä tuli tyyni, rauhallinen ja varma. Samalla hän tunsi tutun kihelmöinnin voimistuvan ja tiesi mitä se tarkoitti. Neylaa oli valmisteltu tähän. Neyla ei ymmärtänyt miksi tämä kaikki tapahtui, mutta hän antoi sen tapahtua. Kun hän sukelsi lammen pohjaan hän sai näyn. Hänen eteensä ilmestyi nainen, aivan hänen äitinsä näköinen, mutta vanhempi ja kauniimpi. Nainen kertoi hänelle, että maailma mullistuu, ja Neyla sekä Neylan ja Diman lapsi on siinä tärkeässä osassa. Ja että tuon lapsen olisi määrä saada alkunsa täällä ja nyt. Neylan ihmeellinen olo ja se, miten kaikki miehet olivat olleet hänen kimpussaan johtui myös tästä. Hän kertoi myös, että etsimänsä vastaukset Neyla löytäisi kirjasta. Heidän maatessaan ruoholla sylitysten ja Neylan kuunnellessa Diman sydämen rauhoittuvaa sykettä, hän tunsi olonsa rauhalliseksi. Samaa ei voi sanoa Dimasta.

”Mitä menin tekemään?” Dima ähkäisi. ”Myron ei ikinä anna anteeksi! Maanpetos!”

Neyla kohottautui kyynerpäidensä varaan ja hymyili Dimalle.
”Dima, armaani.”

”Neyla?”

”Ensinnäkin, sinä et tehnyt yksin mitään. Jos muistat niin minä viettelin sinut. Ja toisekseen, emme olisi voineet välttää sitä. Se oli kohtalo ja määrätty tapahtuvaksi.”

”Niin sinä kyllä viettelitkin. Sinä ihmeellinen nainen.” Dima huokaisi ja katsoi Neylan silmiin.

”Mutta Myron...”

”Myron ei kuulu tähän.” Neyla sanoi tiukasti mutta tiesi miten Myron tuntisi tuskaa tästä. Hänkin tunsi tuskaa mutta tiesi että heidän tunteensa oli liian mitättömiä näiden asioiden edessä.
Neyla piirteli sormellaan Diman rinnalle kuviota, kunnes tajusi hätkähtäen että se oli sama kuvio kuin kirjassa! Ja aivan kuin kuvio olisi hetken aikaa loistanut Diman rinnassa? Kuvittelua.

”Neyla, mitä sinä teet?” Dima kysyi käheästi ja katseli kuinka Neyla havahtui mietteistään.

”Jos nimittäin jatkat tuota, niin käyn pian kimppuusi!” Neyla hymyili kuin kermaa saanut kissa.